keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Nosto: Flow Heineken OSS 2013


Paluu "arkeen" alkaa pian. Maili täyttyy timangeista biiseistä as we speak. Nyt kuitenkin vielä vähän O.S.S-spekulointeja ja uutiset:

Magenta Skycode ilmoitti levy-yhtiönsä Solinan kautta, että heiltä on tulossa uusi EP nimeltään We Will Be Warm la 17.8. En tiedä kuinka julkista tietoa tarina julkaisupäivän takana on, joten sanotaanko asia vaikka näin, että ei ole vahinko, että EP tulee pihalle niinkin epäsovinnaisena markkinapäivänä, kuin lauantaina.

Death Hawksilta on tulossa levy syksyllä. Sinkku kyseiseltä albumilta kuultavissa ainakin Youtubessa, tässä linkki. Levy-yhtiöherra Tontin Facebook-statuksen mukaan eräs toimittaja kuvaili uutta Death Hawksia maagisen hyväksi. Voin allekirjoittaa yhtyeen Ilmiö-keikan perusteella.

Tamperelaisille karkkia tiedossa. Monsters Of Pop on taas tuloillaan. Syyskuun 19.-21. aikana Telakalla ja Klubilla järjestettävä "moppi" tuo Tampereelle monien muiden mukana mm. Alan Braxe (fra), Reptile Youth (den), Yast (swe), Circle, Death Hawks, Ballet School (uk), Minä ja Ville Ahonen & The Lieblings. 3-päivän passin tapahtumaan voi käydä ostamassa Tiketistä hintaan 45e (+mahdolliset toimituskulut).

Ja sitten asiaan. Niinpä, ja joo, kyllä kyllä. Epäreilua. 500 ääntä ei tuonut slottia festareilta. Tiedän ja tarjoan virtuaalisen olkapään. Onhan se ikävää, mutta amerikkalaisen sanoin: "It is what it is". Olen manannut tätä mantraa jo aiemminkin. Enää en jaksa. Eipä se nyt kenellekään voinut yllätyksenä tulla, että Open Source Stagelle ei valittukaan kaikkia niitä artisteja, jotka pärjäsivät äänestyksessä.

Mielestäni slotin menettäminen ei kuitenkaan ole maailman suurin murhe, sillä keikka O.S.S.-lavalla ei ole oikotie onneen. Olen kutsunut O.S.S.-lavaa roudauslavaksi. Mielestäni lavan funktio on tarjota laadukasta ohjelmaa sillä välin kun päälavalla ei tapahdu mitään. En halua vähätellä lavaa, tai sen esiintyjiä, mutta sanon, että lava ei välttämättä ole paras mahdollinen breikkaamaan uusia artisteja. Enemmmäkin tarjota värikäs setti kaikkea ja ei mitään. Niinkuin se tänä (ja viime) vuonna tarjoaakin.

Toki lavalle voisi buukata pelkästään ns. oikeita artisteja ja yhtyeitä, jotka soittavat settinsä täysillä, tosissaan ja pelkkä intohimo lavavalona, ja näin uudelleenprofiloida koko lavan funktion, mutta järjestäjät ovat päättäneet toisin. Ehkä sellaiselle lavalle ei Flow'n kaltaisella festivaalilla ole tarvetta. Ja kuten viime vuosi jo näyttikin, ei tuntemattomat suomalaiset indiebändit voi kilpailla isojen ulkomaisten esiintyjien kanssa yleisöstä. Keikka O.S.S.-lavalla on keikka Flow'ssa. Keikka Flow'ssa on tosi jees juttu. Mutta toisaalta, jos kukaan ei ole katsomassa, niin...

Pitäydyn kannassani, että O.S.S.-äänestyksen ensisijainen funktio on kasvattaa Heinekenin Facebook-fanikantaa. Toki äänestystulos vaikuttaa, ja ehdotetut artistit luovat lavan ohjelman. Onhan se silti vähän siinä ja siinä, kun jengi näkee kuukausia vaivaa saadakseen sen 500 kaveria äänestämään, olisi järjestäjän puolelta reilua edes ilmoittaa, että slotti TOP 10 ei ole yhtä kuin slotti festareilla. Mielestäni kisa on  hyvä juttu. Jos äänestyksen kautta joku demobändi onnistuu saamaan uusia kuulijoita, ja ehkä jopa slotin Flow'sta, niin tosi hyvä juttu. Näillä sanoilla, tässä O.S.S.-lavan ohjelma Flow'ssa 2013. Nähdään siellä:

Perjantai:

Tuuttimörkö, Noah Kin, Anni & Vähäiset Äänet

Lauantai:

WGF, Jonna, Lieminen & DJPP Allstars

Sunnuntai:  

Fotoshop, Oukkidouppi, Ballereinot & Loft Apartment

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Nimi: Wedding Crashers


Nimi-sarjassa alkaa olemaan jo aika veikeä joukko mielenkiintoisella nimellä itsensä brändänneitä artisteja. Tällä kertaa helsinkiläisen Wedding Crashersin laulaja-kitaristi Esa Pottonen kertoo miten yhtye löysi identiteettinsä, ja miten tuota identiteettiä on sittemmin lyhennetty enemmän kuin useasti, WC.

Wedding Crashers, teillä on melko omaperäinen nimi. Kertokaa miten päädyitte juuri siihen? 

Kyllähän tuo vuoden 2005 Wedding Crashers- leffa teki kaltaisiimme nuoriin rötvääviin turjakkeisiin niin suuren vaikutuksen, että sen niminen bändikin oli sitten perustettava. Ensimmäinen rumpalimme Petri Pottonen taisi nimeä varsinaisesti ehdottaa. Nimi tuntui kuvastavan kaikkea mitä ainakin silloin halusimme edustaa; puoleensavetävää röyhkeyttä, seksiä, outoa meininkiä ja juhlimista. Juurikin tuon "Frat Pack" - jengin (Will Ferrell, Owen Wilson, Vince Vaughn, Steve Carell, Jack Black) tekeleet ovat kautta aikain kovasti miellyttäneet meitä. Vähään aikaan ei ole kyllä leffaa tullut katsottua.
 
Koetteko, että valitsemastanne nimestä on ollut teille hyötyä? 

Mieleenjäävä se on kyllä kaiketi ollut. Paitsi toisinaan aikuisemmalle väestölle. Paras väärä kirjoitusasu tähän mennessä: Writting Grevsies. 

Jotkut saattavat vierastaa yhtyeenne nimeä, onko nimenne koskaan kääntynyt teitä vastaan?

Toki hakukoneissa on ollut tietty pientä haastetta pärjätä Hollywood -leffalle. Mutta yllättävän hyvin meidätkin nykyään löytää. Lisäksi samanniminen hääjuhlapalvelu on olemassa, mutta toimialamme ovat niin erilaiset, että yhteiselomme on sujunut hiljaisen keskinäisen kunnioituksen vallitessa. (Erityisen painavan syyn vuoksi olemme soittaneet joskus pari hääkeikkaakin bändin lähipiirissä). Ehkä loputon WC -sutkauttelu ei meitä enää naurata ihan samalla tavalla kuin alkuaikoina, mutta äkkiäkös siihen taas itsekin sortuu... 

Kuinka tärkeänä osana brändiä nimenne toimii? Voisitteko tehdä musiikkia toisen nimen alla? 

Vaikea sanoa. Yllättävän vahvasti nimet jää elämään kun niitä aikansa toitottaa. Toisaalta olihan Elisakin joskus Radiolinja jne. Ei nimi meille pyhä ole, mutta tällä hetkellä se tuntuu silti oikealta. Jos vaihto tulisi, puoltaisin itse ehdottomasti jo mainittua Writting Grevsiesiä!

Jos joku jossain päin maailmaa alkaisi julkaisemaan samalla nimellä musiikkia, ratkaistaisiinko riita oikeudessa, snägärillä, NHL-pelissä, pöydän alle juomisessa, vai omavalintaisella tavalla? 
 
Mittelössä tulisi epäilemättä mennä suoraan nimen alkulähteille ja järjestää osapuolten välille verinen ilmapallonmuotoilukilpailu (linkki).

Kiitos haastattelusta Wedding Crashers ja onnea valitsemallanne tiellä!

torstai 25. heinäkuuta 2013

Lavalla: Ilmiö 2013

Pressipassi
Ilmiö on vaihtoehtoisen musiikin festivaali, joka järjestettiin tänä vuonna viidettä kertaa Suomen Turussa, Uittamon kuvankauniissa luonnossa, kallion päällä sijaitsevalla tanssipaviljongilla. Moni pitää Ilmiötä mm. Naamat festivaalin kanssa osana Suomen festivaaliparhaimmistoa. En ole vielä kertaakaan saanut napattua Naamat-lippua tarpeeksi ajoissa, että olisin päässyt mestoille, mutta Ilmiö-osan allekirjoitan täysin.

Jo kolmatta kertaa putkeen ennakkoon loppuunmyyneellä Ilmiöllä nähtiin tänä vuonna ainakin pari uutta lavaa. Uudeksi lavaksi laskettakoon tässä uudistunut ja aiempaa huomattavasti jytympi Ranta-lava, lähinnä räppiä ja DJ-musaa tarjonnut Metsä-lava sekä aivan päräyttävän hieno, metsän keskelle sijoitettu Porras-lava. Uudet lavat olivat ns. ilmaislavoja. Tästä huolimatta ohjelmat lavoilla olivat kilpailukykyistä alueen lavojen kanssa.

Sisäänkäynti
Saavuin Ilmiöön vähän yli kolmelta päivällä. Olin aikeissa saapua aiemmin, mutta kuten jo ehkä Tammerfest-raportista kävi ilmi, olin niin loppu, että oli pakko venyttää lähtöä parempien yöunien toivossa. Ja kannatti. Vaikka missasinkin mm. Ninni Forever Bandin ja Aino Vennan, kerkesin Loupineen, josta olin diggaillut jo aiemmin Soundcloudin kautta.

Loupine soitti Porras-lavalla. Porras-lava sijaitsi alueen kyljessä, metsän siimeksessä matkan varrella rannalle. Porras-lavalle oltiin raijattu laulu-PA, pieni mikseri ja sateensuoja. Esiintyjät esiintyivät portaikossa. Saavuimme seurueeni kanssa lavan eteen vähän ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa. Loupine oli kuitenkin vasta ns. roudausvaiheessa, aikataulut venyivät.

Porras-lava
Tajutessamme, että sekä Ranta-lava, Metsä-lava että Porras-lava olivat alueen ulkopuolella, eli ns. OPM-alueita, kävimme Uittamon keskustan Siwassa ostamassa muutamat A. Le Coqit. Iloksemme kun pääsimme takaisin kauppareissulta Loupine oli jo täydessä vauhdissa. Loupinen musiikki oli blendi trendikkään tanssittavaa neppailuelektroa ja maalailevaa altsupoppia. 

Erittäin säväyttävä tapa aloittaa päivä. Koitin etsiä Loupinesta lisää tietoa internetin maailmasta, mutta en löytänyt mitään. Jääkin siis mysteeriksi kuka, tai mikä on Loupine, ja mistä kaupungista. Jos joku teistä tietää, jättäkää kommenttikenttään vihjeitä. Olisi mukava tietää enemmän.

Ranta-lava
Loupinen jälkeen tiemme vei rannalle, jossa pääsin tsekkaamaan toisen ilmaislavan, jolla soitti Suomen Tulli. Suomen Tulli on progea. Musiikillinen ja visuaalinen havainto rannasta toi niin vahvat 70-luku fiilikset, että oli pakko tarkistaa missä vuodessa puhelimeni meni ja oliko se edelleen kosketusnäytöllinen, vai  muuttunut veivattavaksi lankapuhelimeksi.

Puhelimeni oli ennallaan, mutta minä en ollut. Auringon paisteessa, rannalla, hyvässä seurassa, olutta ja musiikkia. En olisi halunnut olla sillä hetkellä missään muualla. Vaikka ranta oli täynnä ihmisiä, ei haitannut. Vaihtuvuus oli pientä. Joku vieressä luki runoja. Tuli sellainen olo, että kaikki olivat ns. löytäneet paikan päälle vahingossa. Mikä täydellinen paikka eksyä.

Yksi lukuisista taideteoksista
Rantafiilistelyn hajotti kutsu todellisuuteen. Olinhan tullut Ilmiöön, mutta en ollut vielä päässyt edes varsinaiselle alueelle. Siirryin alueelle ja nakkasin tyhjän tölkin tölkinkeräyspisteeseen (propsit järjestäjille näistä). Veikkaan, että moni jättää Ilmiössä omat oluet kiltisti narikkaan. Ilmiössä kynnys mennä juomaan alueen ulkopuolelle olutta on niin pieni, että järjestyssääntöjä ei tee mieli loukata. Sen sijaan Ilmiön varsinaisella alueella on ilo maksaa oluesta, koska tietää sen mahdollistavan jatkuvuutta.

Jätin A. Le Coqit narikkaan ja ostin alueelta bissen. Koska niin moni on tähän blogiin päätynyt hakusanalla "Ilmiö kaljan hinta", kerron teille nyt totuuden: Ilmiössä 2013 olut maksoi 5,5e. Se oli lapparia ja rahaa vastaan sai 0,4L oluen. Vaikka oluen hinta (muistikuvieni mukaan) olikin noussut, ei hinta loppuillasta enää paljoa painanut. Sillä todellisuudessa en maksanut oluesta, vaan siitä, että sain olla Suomen upeimmalla festivaalilla. Lisäksi Ilmiö ei ole dokausfestari, ja vaikka pakko myöntää, että Ilmiö antoi jälleen viedä kirjoittajaa, humalahakuiseen juomiseen ei kannustettu.

Liiterin sisäänkäynti
Siirryin sisään Liiteriin katsomaan Hertta Lussu Ässän keikkaa. Liiteri oli ns. välitila, josta suurin osa vain kulki läpi. Liiterissä soi hämärä musa. Ulkonäöltään Liiteri muistutti kotibileitä avaruudesta folioisine seinäkortisteineen, punaisine seinineen ja värikkäine valoineen. Lavalle oli mahdotonta nähdä väenpaljouden takaa. Esiintyjät esiintyivät lattiatasossa. Taustalla pyöti visuaalit, niistä saattoi nähdä jotain.

Liiteri-lava
Hertta Lussu Ässässä oli huhupuheiden mukaan jotain Fonalin artisteja. Keikka oli melkoista noiseambienttia. Lintuääniä, mukavan kuuloisia ääniä ja ihan vaan ääniä. Kaverini tiivisti mielestäni bändin musiikin hyvin kävellessään ohitseni Liiterissä: "Aika makea juttu. Mä ihan diggailen tällaisesta, mutta kello on nyt ihan liian aikainen tälle".

Tottahan se oli. Fiilis kävellä maailman oudoimmista kotibileistä takaisin auringon valoon ja sieltä Death Hawksin keikalle oli melkoinen. Death Hawks esiintyi Maisema-lavalla. Lavan eteen päästäkseen piti laskeutua kapeita portaita alas jonkin sortin näköalatasanteelle, jonka nurkkaan oli pystytte pienen pieni teltta. Teltassa pieni lava, ehkä Ilmiön varsinaisen alueen pienin. Lavalla ei kuitenkaan juurikaan pieniä bändejä nähty, vaan tuntui siltä, että vähän kokeilumielelläkin lavalle oltiin ahdettu akteja, jotka eivät joko kalustonsa, tai yleisönsä takia lavalle kunnolla mahtuneet.

Maisema-lava
Death Hawks oli kuitenkin lavalle juuri oikea yhtye. Bändi soundasi hyvältä. Uusi materiaali (ainakin uskoisin, että materiaali oli uutta) kuulosti aiempaa hillitymmältä, melodisemmalta. Pyssyt eivät enää laulaneet samalla tavalla kuin Tampereen keikalla vuosi takaperin. Onneksi Death Hawksin keikka oli juuri Liiteri-seikkailun jälkeen. Aikakone otti taas harppauksen aikajatkumossa. Death Hawks on ultimaattinen pahapoikabändi. Oli nättiä nähdä, että jengi oli ottanut bändin haltuun. Maisema-lavan edessä oli niin paljon porukkaa, että sekaan ei meinannut mahtua millään.

Joose Keskitalo (c) Veikka Lahtinen
Ja Death Hawksin jälkeen tie vei Joose Keskitalon keikalle. Keskitalon keikka oli jo alkanut, ja itseasiassa Keskitalo taisikin olla ainoita esiintyjiä tämän vuoden Ilmiössä, joka aloitti keikkansa esitteen ilmoittamaan aikaan. Keskitalo esiintyi Porras-lavalla yksin kitaransa kanssa. Yleisö istui ympäri metsää ja silminnähtävästi nautti joka hetkestä. Vaikka en varsinaisesti Joosen keikkaa ollutkaan ehtinyt odottaa, jäi se silti voimakkaimmin mieleen. Yhdistelmä melankolista lyriikkaa, yhdessäoloa ja metsässä keikan kuuntelemista tekivät tehtävänsä. Aivan mielettömän hieno kokemus.

Taidetta festarialueella
Joosen keikan jälkeen nälkä oli ottamassa niskaotteen. Oli siis aika tutustua Ilmiön ruokatarjontaan. Epäselvästi merkittyihin ruokakojuihin oli pitkät jonot, ja kauppa selvästi kävi. Ainakin osalla yrittäjistä. Viidestä kojusta kolme tarjosi kasvissafkaa ja kaksi lihaa. Kasviskojuille oli jonoa, lihakojuille ei sitten asiakkaan asiakasta. Toinen lihakojuista oli nimetty "Lihaa saatana". Kuulin huhua, että kyseistä kojua pyörittivät epäonnistuneen, ja Jyrki Sukulan TV-ohjelmassakin nähdyn Osuman jäbät. "Lihaa saatana", voi ei mikä nimi. Ei ihmekään, ettei kukaan halunnut ostaa sen ruokia. Toinen lihakojuhan olikin tanssipalvinjongin perinteinen makkarakoju.

Päätin testata Ilmiön kasvistarjontaa. Hyppäsin randomilla jonottamaan kojulle, josta sai ruokaa X. Katsoin vieressä aaltoilevaa jonoa ja mietin mitäköhän jonon päässä tarjotaan. Kun pääsin päätepysäkille, ilokseni huomasin jonottaneeni "hamppurilaisia", hampusta tehtyjä hampurilaisia. Naapurijonossa jonotettiin ilmeisesti jonkin sortin kasvispataa. Hamppurilaiset maksoivat 6e. Ne pitivät sisällään reissarin, jonka välissä möllötti iso hamppupihvi ja salaattisetit. Nappasin oman hamppurilaiseni kanssa Bionade-limpparin. Aika jees kombo, 8,5e muistaakseni. Naapurijonon ruoka oli vähän kalliimpaa, mutta toisaalta annokset näyttivät semi isoilta. Hintahaarukka jotain 8e ja 10e välissä.

Eleanoora Rosenholm
Hamppurilaisen jälkeen suuntasin Maisema-lavalle, jossa Eleanoora Rosenholmin keikka oli jo aikataulujen mukaan alkamassa. Pääsin ahtautumaan väkijoukon läpi ajoissa lavan eteen huomataksemme jälleen aikataulujen venyneen. Bändi oli vasta tekemässä soundcheckiä. Noin puoli tuntia myöhemmin lavalla alkoi soitto. En tiedä olinko hypettänyt bändin keikkaa etukäteen päässäni liikaa, vai mistä kiikasti, mutta Eleanooran keikka jäi itselleni melko vaisuksi. Soundit olivat niin ja näin, ja vaikka bändi soittikin hyvin ja ammattimaisesti, keikka jäi "vain keikaksi". Pointsit kuitenkin kahdesta rumpalista. Olin ehkä ajatellut, että Eleanooran levyjen mystiikka välittyisi vielä voimakkaammin livenä, mutta päin vastoin. Ehkä johtuen lavan vaatimattomuudesta, ehkä jostain muusta, mystiikka oli poissa.

Sisäpiha-lava
Eleanooran keikan jälkeen oma Ilmiöni jatkui melko virtaavissa merkeissä. Enkä tarkoita pelkästään juomista, vaan seilasin loppuajan ympäri aluetta nauttien mielettömästä fiiliksestä, musiikista ja ihmisistä. Näin keikkoja siellä täällä, mutta ainoa, jonka katsoin kokonaan oli Dalindèon keikka Sisäpiha-lavalla. Dalindèo veti huikean keikan, jossa yleisön tanssijalkoja alettiin jo ihan tosissaan koettelemaan. Täyteen pakattu sisäpiha nautti kun jazzahtavaa takaa-ajo-musiikkia tykitellyt Dalindèo piti bileitä pystyssä.

Paviljonki-lava
Dalindèon keikan jälkeen tsekkailimme vielä hetken Astro Can Caravania, jonka aika oli seurueeni mukaan mennyt. Kuulemma bändin musiikki olisi ollut viimeistä huutoa Berliinissä joskus vuonna 2007. Ok, en tiedä oliko näin, ehkä. Paviljonki-lava (päälava) oli joka tapauksessa täynnä bändin keikasta nauttivia ihmisiä. Joten ei paha. Jos sisäpihalla oli bileet, niin Paviljonki ei jäänyt kauaksi jälkeen. Astro Can Caravanin keikalta nappasimme splittitaxin Dynamoon, jossa jorailimme aivan erinomaisen DJ:n tarjoileman ysäriräpin tahtiin. Voi pojat, tietääkö kukaan kuka soitti levyjä tuona iltana Dynamon yläkerrassa? Terveisiä DJ:lle, mieletön boogie.

Kiitos Ilmiö! Nähdään taas ensivuonna rakkauden kesänä 2014.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Biisi: Skip Zone - Between The Lines


Helsinkiläinen Skip Zone julkaisi syyskuussa Skip Zone-EP:n, joka hyvästä materiaalistaan huolimatta ei yltänyt blogipalstalle. Maaliskuussa yhtye julkaisi toisen EP:n, neljän kappaleen studiolive-äänitteen Black Country.

Jostain syystä, varmaan tuolloin vielä kiireisestä elämäntilanteesta johtuen en sitten lopulta kirjoittanut kummastakaan EP:stä. 

Neljä kuukautta myöhemmin päädyin jotain täysin satunnaista reittiä vahingossa kuuntelemaan hyvän kuuloista folk-musiikkia. Olisikohan lopulta ollut Soundcloudin "similar artists"-player, joka käyttäjän valitseman biisin loputtua valitsee arpomalla käyttäjälle saman kaltaista musiikkia.

Biisi, joka lähti soimaan oli Skip Zonen Between The Lines. Ja vaikka tuolloin jäinkin kuuntelemaan Skip Zonen Black Country-EP:tä pidemmäksikin aikaa, juuri tuo Between The Lines jäi päällimmäiseksi mieleen. Ehkä siksi, että se on niin perkeleen koskettava.

Kappaleessa on jotain käsittämättömän siistiä. Uskon, että se jokin on juuri se studioliven fiilis, joka on tarttunut nauhalle. Lähin vertailukohta kyseisestä fiiliksestä on Nirvanan legendaarisella MTV-unplugged-sessioilla.

Jos muistoni kotikaupungistani Turusta voitaisiin kääntää musiikiksi, voisi tuo muisto kuulostaa Between The Linesilta. Eikös kappale olekin parhaimmillaan juuri silloin, kun sitä voi jokainen kuulija tulkita omalla tavallaan? Olisikin kiva kuulla millaisia muistoja se on muilla herättänyt.


maanantai 22. heinäkuuta 2013

Nosto: Flow 2013 esilämmöt

Flow festivaali-aluetta (c) Marina Ekroos 2012
Tänään se varmistui. On nimittäin iloni ilmoittaa, että WNSAC raportoi teille tänäkin vuonna festivaalien pyhästä graalista, jos ei nyt kuninkaasta, niin vähintäänkin prinsessasta, Helsingin Flow festivaaleilta.

Flow on aina vuodesta 2007 asti ollut mulle se tärkein festivaali. Olin nuori ja etsin vaihtoehtoisia juttuja. Coco Rosie, Architecture In Helsinki ja !!! esiintyivät silloin huomattavasti pienempikokoisemman Flown päälavalla. Olin varma, että Flow tulisi olemaan minulle se ainoa oikea festivaali.

Vuodet kuitenkin muuttivat minua ja Flowta. Kasvoimme jossain määrin erilleen. Flow lähinnä kokonsa ja tarjontansa puolesta, minä taas vaatimuksieni kanssa. En ollut tyytyväinen Flown uuteen alueeseen ja massiiviseen kokoon. Ohjelmistosta en ole koskaan voinut valittaa. Hipsteriys tuli, muotigurut ottivat Flown omakseen. En enää tiennyt kuka olen.

Kävin Flowssa tekemässä juttua viime vuonna ja vaikkakin festivaali teki jälleen lähtemättömän vaikutuksen, en onnistunut nauttimaan olostani. Nyt jälkeenpäin ajateltuna olen melko varma, että ongelmana olin minä. En heittäytynyt festivaalin vietäväksi, vaan sitä vastaan.

Päätin tänä vuonna ottaa uuden erän. Ja sen lisäksi, että Flown ohjelma on mielestäni parempi, kuin koskaan aiemmin, olen päättänyt valmistautua festivaaleille säkillisellä hyviä, kesäisiä ajatuksia.

Jos jotkut vielä empivät päätöstään lähteä Flowlle, tässä hyvä kysymys: Pystytkö antamaan itsellesi anteeksi, jos et tule Flow festivaaleille tänä vuonna? Ei muuta kuin Flow-soittolista pyörimään ja aprikoimaan.

Tässä omat alustavat menotärppini Flow festivaaleille 2013:

KESKIVIIKKO

The Knife (SWE)

PERJANTAI

Alicia Keys (US)
Cat Power (US)
Rubik
K-X-P
Minä ja Ville Ahonen
Satellite Stories
Dalindèo
Yöt

LAUANTAI

My Bloody Valentine (IE)
Beach House (US)
Azealia Banks (US)
Jaakko Eino Kalevi
Karri Koira
Aino Venna
Pää Kii!
Lau Nau

SUNNUNTAI

Kraftwerk 3D Show (GER)
Bat For Lashes (UK)
Grimes (CA)
Godspeed You! Black Emperor (US)
Of Monsters And Men (IS)
Disclosure (UK)
Alunageorge (UK)
Husky Rescue
Antero Lindgren
    

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Lavalla: Tammerfest 2013


Pressipassi
KESKIVIIKKO

Tätä kirjoittaessa istun junassa Ilmiö-festivaaleille Turkuun. Olen juuri lopettanut töissä 10 päivän työputken, jonka kolme viimeisintä päivää olen juossut Tammerfesteillä, ympäri Tampereen keskustaa.

Tammerfest on kaupunkifestivaali. Tammerfestin aikana tapahtuu joka paikassa ympäri kaupunkia, kuppilassa, pubissa, puistossa ja kadulla. Ohjelmaa löytyy niin maksullista kuin ilmaistakin. Tammerfestiin liitännäistä, tai sen mahdollistamaa. Tammerfestin aikana hulina Tampereen kaduilla on ihan erilaista kuin normaalina arkena, tai viikonloppuna. 

Olen osallistunut Tammerfestiin aikaisempinakin vuosina, mutta en koskaan useampana päivänä, eläen ja hengittäen festivaalia. Näin uutena tamperelaisena median edustajana koin, että nyt aika oli kypsä ottaa selvää mistä Tammerfestissä on kyse. Perkasinkin Tammerfestin ohjelmistoa jo aikaisemmassa postauksessani ja lähdin siitä ajatuksesta, että seuraan orjallisesti esilaadittua aikataulua. Kuten oletinkin, eihän siitä mitään tullut. Kerron teille  tarinan, jossa tiivistyy kokemukseni Tammerfestistä 2013.

Keskiviikosta se alkoi. Keskustorilla ilmaiskeikkaa mm. Anna Puulta. Pakko päästä. Illalla YO-talolla Black Lizard, Husky Rescue ja K-X-P. Melko siistiä. Töistä päästyäni lähdin suoraan kotiin, olihan kello vasta neljä. Hienosti ehtii vielä Anna Puun keikalle, ajattelin, mutta kun silmää painoi. Festivaaliuupumus näkyi jo ennen festivaalin alkua. Festarielämä on rankkaa.

Töissä seitsemäs päivä putkeen, reklamoivia asiakkaita. Ei pysty, päiväunet, Anna Puu jää välistä, samoin Peitsamo. Satsataan paukut YO-talolle. Sieltä sitten killeri reportaasi, niin kukaan huomaa, että en pysynyt aikataulussani.

Killeri ja killeri. Kun katsoin bussiaikatauluja rivariltamme keskustaan ja takaisin, huomasin, että viimeinen bussi lähtee klo 00.10. Sen jälkeinen bussi lähteekin vasta klo 04. Noniin. Klo 08.00 töissä odottaa taas reklamoivat asiakkaat. Ei ole mitään saumaa, että näiden möllyköiden kanssa väittely onnistuisi neljän tunnin yöunilla. Kuka soittaa viimeisenä? K-X-P? Ei, ei, ei, ei. Keikka, jota olen odottanut jo vuoden päivät. Voiko tämä olla totta? 

Black Lizard
Kun viimein saavuin YO-talolle kaikki meni sulavasti. Tulin vähän myöhässä mestoille. Black Lizard oli juuri ensimmäisen biisinsä puolivälissä. Jengiä oli hyvin, ottaen huomioon, että oli keskiviikko ja että keikka YO-talolla 13e/16e lipuilla. Black Lizard löi löylyä itsevarmasti ja löytyipä yleisön joukosta jokunen ihan oikeasti joraavakin ihminen. Black Lizard soitti tasapainoisen, vähäeleisen, mutta tyylilleen uskollisen keikan. 

Biisit olivat todella toimivia junnailuja ja miksaus tuki kokonaisuutta. Kovasti mainostettu surina valtasi salin kun yhtyeen kitaristit piiskasivat soittimiaan. "Moi, me ollaan Black Lizard helsingistä. Kiva kun pääsitte katsomaan.", sanoi vokalisti kiirehtien kenkiinsä katsoen ja hikeä otsaltaan valuttaen. 

Husky Rescue
Black Lizardia seurasi toinen pitkään odottamani artisti, Husky Rescue. Levyltä  tuttu yhtye oli livenä totaalisen vieras. Kesy levybändi osottautui pippuriseksi livebändiksi. Husky Rescue oli satsannut keikallaan visuaalisuuteen. Lavan takaseinän peittivät loisteputket. Bändin kolmen jäsenen mikrofonitelineiseen oli kiinnitetty valokontrollerilla säädettävät hehkulamput. Soittimet oltiin sijoiteltu lavalle esteettisesti. Oli valotilanteita, savua ja jopa hanakasti säksättävää stroboa. 

Bändi erottui selvästi edukseen jo ensimmäisistä soinnuista lähtien. Välispiikkien ja lavapreesensin perusteella ruotsalainen laulajatar Johanna oli ehkä valovoimaisin ilmestys hetkeen. Neiti asteli lavalle paljain varpain ja esiintyi niin täydestä sydämestä, että hänen henkinen hyvinvointinsa kuului mikrofonin läpi. Husky Rescuen jäsenet onnistuivat luomaan YO-talolle niin lämpimän tunnelman, että voisin vannoa että jokainen tunsi olonsa tervetulleeksi. Yhtäkkiä yhtyeen nimi alkoi käydä järkeen.

Husky Rescuen keikka loppui vähän yli kaksitoista. Ja jo hyvän aikaa ennen kuin K-X-P aloitti minä, allekirjoittanut olin jo bussissa kohti rivarikotiani. Näin ollen jo vuoden odottamani krautrock-karkki sai antaa odottaa itseään vielä hetken. Hemmetin hemmetti. Ehkä sitten Flowssa, ehkäpä. 

Kyselin YO-talon äänimieheltä seuraavana päivänä K-X-P:n keikasta sen verran, että sain tietää, että yksi: "Meininki oli melko diippiä, siis todella" ja kaksi: "Eihän sitä voinut puskea muuta kuin liian kovaa. Se on vaan sellainen bändi". Tulkinnasta voisi perustaa, että keikka oli melkoisen spesiaali ja harmistukseni sen missaamisesta kasvoi. 

Vielä enemmän harmistukseni kuitenkin kasvoi pienen yksi plus yksi laskutoimituksen jälkeen. Torstain YO-talon pääesiintyjä Pää Kii!n keikkahan alkaa niin ikään vasta klo 00 jälkeen. Ja voiko olla totta, että toinenkin vuoden odottamani esiintyjä jää näkemättä? EI EI EI EI EI EI.  Minkä ihmeen takia arkikeikat alkavat näin myöhään? Kuinkahan monelta muulta itseni kaltaiselta bussien orjalta nämä illat jäivät näkemättä?

Tammerfestin aikataulut
TORSTAI

Torstai oli toivoa täynnä. Haloo Helsinki! klo 16.50. Juuri sopivasta kerkiää töistä katsomaan. Jes! Haloo Helsinki! on siinä mielessä spesiaali yhtye, että sitä on aina pidetty levy-yhtiön tuotteena ja kai se sitä jossain mielessä onkin. Yhtye kuitenkin nykyisellään soittaa 95% vastaavassa ikäluokassa painivista bändeistä penkin alle. Kiitos edelläkävijä Jussi Mäntysaaren, en häpeä myöntää sitä. Olen avoimesti tykästynyt yhtyeeseen. 

Haloo Helsinki!n keikkaa olin niin ikään odottanut jo pitkään. Kello 16,  Tampereella satoi kovin. Töistä päästyäni totesin, että sade oli liian uhmakas uudelle älypuhelimelleni. Lähdin kohti markettia ostamaan sateenvarjoa pitämään puhelimeni kuivana, sillä välin kun kuvaan. Ei meinannut lykästää millään. Sateenvarjot olivat loppu useasta paikasta. En halunnut käyttää yli kymppiä sateenvarjoon, sillä tiesin varjon käyvän turhaksi päivän keikkojen jälkeen. Löysin lopulta klo 16.20 kympin maksavan varjon. Jes.

Kun pääsin porteille kohtasin toistaiseksi kovimman pettymyksen. Haloo Helsinki!hän soitti alueella jo täydessä vauhdissa. Mitäs ihmettä? Mitäs tämä on? Aikatauluja vertaillessani esitteen ja nettisivun välillä kävi ilmi, että laajalti jaettuihin printtiesitteisiin oli päässyt painovirhepaholainen. Haloo Helsinki! olikin aloittanut jo klo 15.45. Keikka oli siis jo lopun puolella. 

Tästä huolimatta marssin määrätietoisesti kohti alueen porttia. YO-talon sulavaan meininkiin tottuneena kävelin passi toisessa kädessä ja sateenvarjo toisessa kohti portsaria. "Sateenvarjon kanssa ei pääse sisään", sanoi portsari. Katsoin häntä syvälle silmiin ja kysyin "oletko tosissasi?". Hän oli. "Joko luovut sateenvarjosta, tai laitat sen narikkaan. Tuolta saa kyllä sadetakkeja", kävi sanoma kova. 

Haloo Helsinki!
Mutta eihän se käynyt päinsä. Uuden karheasta sateenvarjostani en suostunut luopumaan. Tiesin hävinneeni tämän erän. Lopulta totesin: "Jää nyt tällä kertaa sitten välistä. Säännökset ovat mitä ovat". Mutta tuon sanottuani aloin miettimään, että miksi tästä ei ollut mitään infoa esim. facebookissa?  Sateenvarjokasasta roskiksessa ja narikassa päätellen en ollut ainoa, joka oli niin hölmö, että tuli sateenvarjon kanssa rokkikeikalle.

Lopulta kuuntelin Haloo Helsinki!n keikan veden toisella puolen, muiden sateessa fiilistelevien siipeilijöiden keskellä. Tunnelma oli lämmin. Ehkä jopa lämpimämpi kuin alueella. Haloo Helsinki! kuulosti älyttömän hyvältä.

Keikan jälkeen kenkäni olivat hörppineet jo niin paljon vettä, että kävin Koskikeskuksessa ostamassa uudet. Kuivissa kengissä Ravintola Miamin Cityshopper-pastan jälkeinen olotila oli kohdillaan. Erä kaksi. Vielä kahvit naamaan ja nokka kohti uusia haasteita, olihan pillumagneetti Petri Nygårdin keikka jo pian alkamassa. 

Kyllä, vaikka se nyt ehkä saattaa yllättää Nygårdin tuorein albumi on ollut aika ahkerassakin kuuntelussa meidän residenssissä. Astu alas Frederik. Petri on junttidiskon uusi kuningas, ehkä, mutta myös yksi aikamme nerokkaimmista sanoittajista. En ole koskaan kuullut yhden artistin tuotannossa niin montaa käyttökelpoista one-lineria. Ihan kuin Petrillä olisi heittää tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva "viisaus". 

Astelin kohti alueen portteja. Tällä kertaa laitoin kiltisti sateenvarjon narikkaan, olihan sadekin jo loppunut. Kävelin passi toisessa kädessä, ranneke pitkässä ojossa kohti portsaria. Samat jäbät, ei hitto. On aika haudata erimielisyydet. Leveästi hymyillen huikkasin portsarille: "Moro taas! Uusi yritys". Portsari ei vastannut tervehdykseeni, vaan otti kädestäni tiukasti kiinni ja tutki aikansa rannekettani. Tämän jälkeen hän huikkasi toiselle portsarille: "Päästetäänkö me vielä näitä violetteja sisään?" Toinen portsari katsoi minua ja  rannekettani, aprikoi tovin, ja murahti: "Menköön nyt tämän kerran". Hämmentävää.

Kun kävelin sillan yli, huomasin, että alue oli puoli tyhjä. Portsarit eivät siis voineet olla päästämättä minua alueelle median edustajana ainakaan sillä varjolla, etteikö alueelle olisi mahtunut. Harmittavainen kokemus.

Petri Nygård
Mutta nyt oli Petrin aika. Ja Petrihän oli liekeissä, Tampereen poikia kun on. Homman todellinen luonne kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa kun Petri oli juossut kollegansa kanssa lavalle jättiläismäisen naisen etupäästä konfettin saattelemana. Tavallaan osasin odottaa jotain tällaista, mutta sitten taas eihän tällaiseen voi koskaan olla täysin valmistautunut.

Lavalla tanssahteli puhallettava Johanna Tukiaisen näköisnukke, jonka perään Petri nopeasti telakoitui. Samaan aikaan hänen kollegansa harjoitti ihmispenetraatiota rekvisiittavaginan kanssa ja lauloi muistaakseni "Anna sitä märkää". Olen tähän asti pitänyt Petri Nygårdia ns. hyvän olon musiikkina. Täytyy myöntää, että näillä vaihein voin fyysisesti pahoin.

Petri teki lähtemättömän vaikutuksen, enkä ollut (tai ole vieläkään) täysin varma pidinkö, vai vihasinko pillumagneetin livespektaakkelia. Petrin jälkeen olin tutun ja turvallisen tarpeessa. Onneksi luvassa ei ollut mitään muuta, kuin niin ikään tamperelainen rock-yhtye Nr. 83, joka starttaili iltaa Klubilla. Illan pääesiintyjänä oli Eläkeläiset ja demografiasta päätellen moni olikin tullut paikalle juuri Eläkeläisten takia. 

Nr. 83
Kävin itseasiassa aiheesta pariinkin otteeseen keskuteluja tuntemattomien kanssa. "Ootko tullut Eläkeläisiä kahtoo?", he kysyivät. "En, vaan tota lämppäriä", vastasin. "Aijaaaaaa, mikäs se nyt taas oli?", he kysyivät. "Numero kasikolme", vastasin. Ja samalla tajusin, että voi pojat kun on jäbät osanneetkin nimetä hölmösti yhtyeensä. 

Mutta ei nimi bändiä pilaa, vaan bändi nimen ja kun Nr. 83 alkoi soittamaan, en usko, että kukaan suhtautui yhtyeeseen enää lämppärinä. Sen verran vakuuttavaa meininkiä. Yhtye soitti yhteen tiukasti kuin mummon kutoma perintövillasukka. Yhtyeen solistissa yhdistyi Jonne Aaron, Jussi Selo, sekä Lauri Tähkä. En voi käsittää miksei kukaan Suomen musiikkiteollisuuden haaskalinnuista ole vielä käynyt nokkimassa lihaa näiden poikien laihojen luiden ympäriltä. Keikalla nimittäin haisi vielä tekemätön raha ja yleisön seksuaalinen latautuneisuus.

Upea keikka, encoret ja kaikki. Ja matkani sitten jatkuikin taas YO-talolle. Päätin olla menemättä katsomaan mm. Ismo Alankoa, joka päätti illan Ratinan festivaalialueella. Uusi erä portsareiden kanssa ei kiinnostanut ja olihan YO-talolla kuitenkin punk-ilta, kuinka siistiä? Veikkaan, että jos Ismo olisi itse joutunut valitsemaan vertaistodellisuudessa keikkailevan Ismo Alangon keikan ja YO-talon punk-illan välillä, olisi hänkin saattanut valita samoin. Voi tietenkin myös olla, että olen väärässä.

Muistin vasta YO-talolla, että ainiin, voi paska, Pää Kii! jää kuin jääkin näkemättä. Tietenkin voisi ottaa taksin. Njaa, mmmhh, ugh, nääh. Ei pysty. Ei Pää Kii!n keikka voi mitenkään olla 30 euron taksimatkan arvoinen. Vai voiko? Epäilen ja siis, odotukset olivat niin ikään kovat myös illan avaavan, lähestulkoon yhtä provosoivasti nimetyn Nyrkkitappelun varalle. 

Olin paikalla ajoissa. Aivan liian ajoissa. Puoli tuntia YO-talolla istuttuani, keikkaa odottaessani ja kaljaa lipittäessäni alkoi silmää taas painamaan. Illan todellinen pääesiintyjä päiväunet siellä taas kolkutteli sarveiskalvoja. Kertasin päivän vaiheita päässäni ja sydämeni täytti yksinäisyys. Katsoin ympärilleni ja totesin, että en kuulu tänne. Jätin kaljan pöytään ja otin ensimmäisen bussin kotiin kohti rivaria, jossa tiesin kahden persialaisen kissan ja unisen puolisoni minua odottavan.

PERJANTAI

Perjantai, etappini viimeinen päivä. Päivän ennakkotärppeinä listallani pakollisen YO-talon lisäksi mm. Laikunlavalla esiintyvät Kaveri Special ja Ochre Room. Olin myös aikeissa mennä katsomaan Cheekin keikkaa. Kuinka siistiä? Kuinka usein sitä pääsee katsomaan Cheekiä? Ja olikin todella lähellä, etten jopa mennyt katsomaan Cheekiä.

Viime hetken Vain Elämää-muistelot kuitenkin käänsivät pääni. Miksi ihmeessä haluaisin mennä katsomaan Cheekin keikkaa, ajattelin. Enkeli toisella olkapäälläni hoki, että "No just siksi, just siksi", mutta tällä kertaa kovaäänisempi pulskan pinkeä pirulainen toisella olkapäälläni tyrmäsi enkelin tiileskiven kovilla vastaväitteillään "Porvariräppiä", "tsiksit ja massia", "onnen kyyneleet".  Ei tule tapahtumaan, ei tänään.

Janne Laurila & Tuhlaajapojat
Lopulta uhkasimme puolisoni kanssa jälleen yltyvää sadetta ja suuntasimme Laikunlavalle katsomaan Tampereen The Smithsin, Janne Laurila & Tuhlaajapojat keikkaa. Vaikka sade olikin karkoittanut suurimman osan kuulijoista pois, bändi veti täydellä sydämellä. Tunnelma oli vilpitön. Soundit hyvät ja jengi diggaili. "Tiedättekö sen tunteen, kun olette kastuneet läpimäriksi ja alkaa jo olemaan vähän kylmä. Kunnes tulee toinen sadekuuro, joka sataa jo kastuneiden vaatteiden päälle ja alkaa jollain tapaa lämmittämään? Koittakaa ajatella tämä keikka vaikka sillä tavalla, niin teillä on paljon kivempi olla siellä yleisössä.", spiikkasi Laurila. Touché Janne.

Laurilan keikan jälkeen jäimme vielä katsomaan Kaveri Specialia. Kuin iskusta sadepilvet katosivat taivaalta Kaveri Specialin aurinkoisen afroindien soidessa taustalla. Kaveri Speial tuntui nauttian olostaan ja yleiössäkin alkoi fiilis olemaan kohdillaan. Innokkaimmat jopa tanssivat kaukana takana. 

Kaveri Special
Kaveri Specialissa oli kolme laulutaitoista kaiffaria, joiden ilmehdintä oli niin eleetöntä, että välillä piti oikein keskittyä, että kuka kavereista laulaa. Kaveri Specialin kappaleet olivat yhtä, kahta lausetta useasti toistavia jamitteluhenkisiä iloitteluja. Voisi sanoa, että musiikki kuulosti afrikkalaiselta. Jos se nyt jollekin sanoo jotain.

Mieleeni tuli pelkistetty Architecture In Helsinki pienellä twistillä Yesayeria. En kuitenkaan sano, että Kaveri Special olisi vielä verrattavissa edellämainittuihin. Perusteet oli kuitenkin kunnossa ja aloin päässäni  jo kuvittelemaan miltä bändi voisi kuulostaa kahden ekstrasoittajan kanssa.

Kaveri Specialin jälkeen lähdimme ruokailemaan. Ruokailun jälkeen jo pahamaineiseksi muodostunut esiintyjä päiväunet muistutti taas olemassa olollaan. Ja humps. Nukuin Ochre Roomin keikan yli. Ei hyvä, ei todellakaan. Ochre Room on mielestäni aivan törkeän nätti bändi ja vaikka yhtye Tampereelta onkin, olen onnistunut sen keikat joka kerta missaamaan.

Kuten mainitsinkin, heräsin päikkäreiltäni auttamattoman myöhässä. Silti sen verta ajoissa, että ehdin juuri ja juuri juosta bussiin kohti Disco Ensemblen keikkaa Ratinan festivaalialueella. Tällä kertaa ei satanut, vaikka ilma rankaisikin tamperelaisia edelleen kylmällä kosketuksellaan. 

Eppu Normaali
Perjantaina portsarien kanssa ei enää ollut ongelmia, vaan pääsin alueelle sisään heittämällä. Samat portsarit toki ovella, mutta tänään moroteltiin. Kun pääsin Laukonsillan yli festivaalialueelle, minut kohtasi positiivinen näky, lähes täysi festivaalialue. DE:n keikasta tulee nätti, ajattelin.

Olin ajoissa. Lavalla kannutti Tampereen omat, Eppu Normaali. Ja Eputhan oli, kuten varmaan aina, rautaa. Olen nähnyt Eput viimeksi keikalla heidän comeback-vuotenaan Ruisrockissa heittäisinkö 2003. Silloin en juurikaan osannut arvostaa yhtyettä, mutta tällä kertaa Eppujen soitto oli suorastaan nautinnollista. Bändin vapautuneisuus näkyi lavalla, yhtye oli yhtä hymyä. Suostuivatpa vetämään yleisön pyynnöstä encorenkin.

Ja ennen kuin kerkisin kissaan sanomaan, viereisellä lavalla aloitti koko Tammerfestin eniten odottamani artisti Disco Ensemble. Aikataulu oli hieman myöhässä. Tilanne oli vähintääkin mielenkiintoinen, kun porilaiskvartetti alkoi lataamaan pommeja nuorelle yleisölleen. Eppu Normaalin yleisö pakeni henkensä edestä kohti oluttelttaa, joka oli jo Eppujen aikana niin täynnä, että paloturvallisuuspäällikköjä hirvitti. 

Disco Ensemble
Lopulta Disco Ensemblen eturiviin jäi sellainen jokusataapäinen yleisö kun taas olutteltan suojissa lymyili se yli tuhatpäinen Irja-/Marttilauma. Oli selkeää, että crossover-illan ohjelmisto ei toiminut täysin toivotunlaisesti. Jengiä oli luonnollisesti myös ympäri aluetta hyvä määrä ja osa varmasti seurasikin Disco Ensemblen keikkaa, mutta pääosin tunnelman luonti jäi eturivin ydinporukan harteille. He, yhdessä bändin kanssa tekivät keikasta kuitenkin erittäin mukavan ja tunnelmallisen shown. 

Disco Ensemble oli iskussa ja oli ilo huomata miten hyvin jengi oli ottanut bändin uusimman levyn haltuun. Setistä iso osa oli uudempaa materiaalia, ja vaikka biiseistä puuttuukin vähän ruutia verrattuna yhtyeen aiempaan materiaaliin, ovat kappaleet ehkä sävellyksinä parempia. Ainakin ne tuntuivat toimivan livenä jopa paremmin kuin vanhemmat kappaleet, ehkä johtuen myös siitä, että niissä on säilynyt bändille itselleen kaivattu tuoreus. 
Ratinan festivaalialue
Lähdin keikan loppupuolella kävelemään kohti YO-taloa ja viimeinen näky mitä sillalta näin oli kaksi lavaa, joista toisella soitti kenties Suomen paras bändi (lavan edessä se jokusataapäinen yleisö), ja toisella J. Karjalaisen kiertuteknikot tekemässä soundcheckiä (lavan edessä toinen saman moinen jokusataapäinen yleisö). Kiertueteknikot veivät voiton. Tästä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä.

YO-talo, once again. Kolmas ilta putkeen YO-talolla. Tällä kertaa ehkä kovimmat odotukset, olihan perjantai ja kattaus jälleen kovaakin kovempi The Lieblings, Shine 2009 ja Risto Ylihärsilä & Helsinki Soundpainting Ensemble.  Olin jo etukäteen päättänyt katsoa vain kaksi ensimmäistä esiintyjää, sillä aamulla allekirjoittanutta odotti aikainen juna Turkuun. 

The Lieblings
Ilokseni soittojärjestys kuului juurikin edellämainitussa järjestyksessä. Illan avasi The Lieblings, tuo tuore, pyllymusiikkivideostaan tunnettu helsinkiläinen indiepopin superkokoonpano. En nyt ihan tältä istumalta muista missä kaikissa bändeissä yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet aiemmin, mutta sanotaan, että bändin jäsenet osasivat soittaa todella hyvin ja tiukasti.

Bändin kaikki jäsenet osasivat laulaa. Kolmeäänistä harmoniaa kun niin harvoin kuulee. Mainittakoon myös positiivisena asiana yhtyeen naisrumpali, jonka ääni toi todella mukavan sävyn stemmojen soitiin. Bändin materiaali oli melko vahvaa, mutta myös jokseenkin dynamiikatonta. Olisin kaivannut enemmän suvantoja, vähemmän stemmoja, isompia ja timanttisempia kertosäkeitä. Kaiken kaikkiaan keikka oli kuitenkin todella jees ja bändi näytti todella hyvältä. Oli selkeää, että yhtye nautti soittamisesta ja yleisö toivotti mielestä bändin melko kiitettävästi tervetulleeksi.

Shine 2009
The Lieblingsin jälkeen lavan valtasi lähestulkoon tamperelainen, indiesuosiota aina rapakon takana Pitchforkissa asti nauttinut Shine 2009. Iloisena yllätyksenä yhtye oli hankkinut itselleen keikkarumpalin, Idiomatic-yhtyeestäkin tunnetun Artun. Rummut toivatkin oivan lisän yhtyeen biitteihin. Ne ikään kuin herättivät ehkä muuten vähän munattomaksi livetilanteissa jäävät pohjat sykkimään. 

Bändin materiaali oli tanssittavaa ja menevää. Yhtyeen lavarekvisiitta oli mainitsemisen arvoinen. Yhtyeellä oli keskellä lavaa pöytä, jonka päällä oli laavalamppu, kukkakimppu ja omena, johon oltiin tuikattu suitsuke. Myöhemmin pöydällä nähtiin myös Suomen lippu, mutta vain yhden biisin ajan. Suitsukkeen tuoksu oli melkoinen. Tulikin mieleen, haluaako Shine 2009 oikeasti tuoksua tältä?

Yleisö YO-talolla oli aika niukassa ja tunnelma melko virittäytynyt. Ei mitenkään kiitollinen paikka esiintyä näin hiljaisena iltana. Bändi kuitenkin yritti parhaansa nostaa tunnelmaa. Onneksi takarivissä joranneet mimmit siirtyivät lavan eteen tanssimaan. He rentouttivat yleisön ja mahdollistivat keikan onnistumisen. Lopulta tunnelmakin alkoi olemaan napissa.

Ja niin siinä lopulta sitten kävi, että Shine 2009 jäikin oman Tammerfestini viimeiseksi esiintyjäksi. Shine 2009 oli hyvä livenä. Ilta ei kerännyt kauhean paljoa ihmisiä, vähemmän kuin kaksi aiempaa YO-talon iltaa, joissa oli ihan mukavasti porukkaa. Harmi, sillä uskoisin Shine 2009 olevan yksi niistä bändeistä, joita ei Suomessa enää pian kovinkaan usein näe. 

Englanniksi lauletun musiikin kirous. Naureskelin suruuni bussissa miten olisi joskus kiva mennä loppuunmyydylle englanniksi laulavan suomalaisbändin keikalle Tampereella. Täytyy nostaa hattua Tammerfestille siitä, että he ainakin yrittivät.  Kaiken järjen mukaan Tammerfestin YO-talon illat olisivat voineet myydä loppuun, ainakin esiintyjen nimistä ennustaessa.

Onneksi kuitenkin muilla keikoilla oli hyvin porukkaa. Taitaahan se vähän niin olla, että Suomessa tällä hetkellä aktiivisimmat keikallakävijät ovat myös niitä, joilla sitä rahaa myös on. Indieyleisö ja nuoret ylipäätään kun vaan ovat niin rahattomia, että monelle lipunhinta on varmasti kynnys. Silti huolettaa yleisön keski-ikä keikkapaikalla kuin keikkapaikalla. Kiitos Tammerfestin järjestäjille, että mahdollistivat tämän raportin. Kivaa oli! Piakkoin luvassa myös Ilmiö-raporttia. Stay tuned!


Bileet ohi

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Nosto: Bloggaaja reissussa!


Hommahan on nyt näin, että olen tänään, huomenna ja ylihuomenna Tammerfestilla. Lauantaina Ilmiössä. Tammerfestin aikatauluni jaoinkin teidän kanssanne, mutta johtuen lähinnä siitä, että Ilmiö ei ole vieläkään jakanut aikataulujaan, jäänee oma Ilmiö-aikatauluni jakamatta. Ehkä voitte kuitenkin päätellä jo artistinostoistani keitä olisin suositellut. 

Kattavaa raportaasia joka tapauksessa tulossa ensi viikolla. Jos ei nyt artisteista, niin sitten sellaisista asioista, jotka koen kerrottavan arvoisiksi. Näistä ei koskaan tiedä. Joskus sitä ihminen humaltuu musiikista, joskus seurasta, joskus taskussa festivaalialueelle salakuljetetusta minilekasta ja joskus festaritunnelmasta. Näihin sanoihin ja tunnelmiin. Let's festival!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Biisi: City Lungs - Hello Saturday

City Lungs (c) Johanna Naukkarinen
Heinäkuu on tuonut mukanaan uusia tuulia. Takana on muutto rivariin keskustan ulkopuolelle. Ensimmäinen kerta 10 vuoteen kun asun keskustan ulkopuolella. Toistaiseksi kaikki hyvin, olen diggaillut. On nättiä, että ovesta pääsee suoraan ulos, eikä porraskäytävään. Oma piha ja kivat naapurit on tietty ihan omiaan. Tilaa on vaikka muille jakaa ja eilisen saunomisen jälkeen voin todeta huojentuneena, että sauna on niin sanotusti napissa.

Huomenna luvassa on Tammerfestiä ja samoilla silmillä mennään aina lauantaille asti, jolloin bloggaajan tie vie Suomen Turkuun Ilmiö-festivaaleille. Jos olisin tyttö, voisin ilmaista innostukseni sanoin: iiiiiiiiiik! Iik-faktoria lisännee se, että Ilmiö ilmoitti edellispäivänä, että festivaalin line-upiin on lisätty Eleanoora Rosenholm ja Ninni Foreverband. Ilmiöllä on tänä vuonna niin järjettömän hyvä artistikattaus, että ei voi muuta kuin ihmetellä.

Koitan raportoida sekä Tammerfestiltä, että Ilmiöstä parhaani mukaan. Suosittelen kuitenkin, kuten aina, lähtemään paikan päälle. Näin hyvillä artisteilla varustettuja bileitä harvemmin näkee.

Ja sitten itse blogin tämän päiväiseen aiheeseen. Tänään esittelen uuden biisin tässä blogissa aiemminkin esillä olleelta helsinkiläis/tukholmalaiselta City Lungsilta. City Lungs on julkaisemassa debyyttialbumiansa kokonaisuudessaan nettisivuillaan, täällä. Bändi on kuitenkin ottanut julkaisuun mukaan oman twistinsä ja julkaisee sen kappale kerrallaan, levyn taustatarinaa valottavien kirjallisten otosten saattelemana.

Toivon, että yhtye jaksaa saattaa prosessin loppuun asti, sillä kolme kuukautta kellokortissa ja mennään vasta kakkoskappaleessa. Vähän päälle viikko sitten julkaistu Hello Saturday on menobiisi. Säkkäri neppaillaan vähän säästellen. Indiekitarat helisee ja kun kertsissä painetaan nasta lautaan ilma puhdistuu kuin ukkosen lyömästä. Hienostunutta sävellystyötä jätkiltä.

City Lungsin soundia leimaa Tuomas Jalamon erottuva laulutyyli. Tuomaksen ääni on samaan aikaan voimakas, herkkä ja kärsivän säröllä. Etenkin Hello Saturdayssa laulut ovat todella monisyiset. Kappale itsessään on lähestulkoon punkia, vai onkohan tämä nyt joku punkin ja indierockin välimuoto.  Kertokaa mulle viisaat. Tai itseasiassa, jättäkää kertomatta.

Nimittäin oli miten oli, kappaleessa on hyvä draivi ja biisi kantaa maaliin asti ilman minkäänlaista blaah-efektiä. Kappale on todella tyylikäs ja huolella tehty. Ei kuitenkaan olla lähdetty siloittelemaan turhaksi, rosoa löytyy. Hello Saturdayn laskisin vielä kesäbiisiksi. Voisin laittaa biisin mun pyöräilyplaylistille,  Nine Inch Nailsin ja Blink 182 väliin. Iisisti voisin.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

# 39 August Saarinen & Vuolas Virta

August Saarinen (c) Eino Nurmisto
Kaikki tietää, että iskelmä on ihan hirveässä buumissa tällä hetkellä. Tai no, ne jotka eivät sitä tienneet, niin nyt kerron teille: "Iskelmä on ihan hirveässä buumissa tällä hetkellä". Tästä kielivät mm. ällöttävästi nimetyn We Love Helsinki-järjestön Juhannustanssit, jotka suolaisesta lipunhinnastaan (15e ovelta DJ-musiikista) huolimatta ovat menestyneet todella hyvin.

Iskelmä-buumi ei kuitenkaan ole täysin stadilaisten juttu, vaan suomalainen kansanmusiikki on löytänyt tiensä jengin spotarilistoille myös muissa yliopistokaupungeissa. Iskelmä ja lavatanssit. Kyseessä on nuorten kaupunkilaisten uudelleenherääminen vanhalle perinteelle, jossa he eivät ei ole saaneet olla aiemmin osallisina. Landellahan lavatanssikulttuuri on katoava luonnovara, nyt on kaupunkilaisten vuoro.

Kuten tekstin negatiivisesta latauksesta ehkä voi jo päätellä, en ole ollut hirveän innoissani iskelmämusiikin buumista. Siinä missä perinteinen iskelmä on tullut lähemmäs pop- ja rock-musiikkia särökitaroineen ja AOR-vaikutteineen. Perinteinen suomalainen listakama on liikkunut jatkuvalla syötöllä lähemmäs perinteistä iskelmämusiikkia. On lähes mahdotonta erottaa näitä kahta toisistaan, vertaa Suvi Teräsniska ja Haloo Helsinki!.

Onneksi selvästi valtavirrasta erottuvia valopilkkuja on olemassa myös näissä karkeloissa. Sillä ainakin omaa tuskaani helpottaa August Saarinen & Vuolas Virta-tyyppiset ratkaisut. Sen sijaan, että lähdettäisiin keksimään pyörää uudelleen, ollaan, no, tavallaan keksitty pyörä uudelleen. Olavi Virta, suomalaisen iskelmän kiistämätön kuningas on otettu käsittelyyn ja niin kuin Saarisen debyyttialbumin nimi Mestarin Uudet Vaatteet jo kertookin, kaikki on laitettu uusiksi.

Hauska juttu muuten. Pakko kertoa, että tajusin joku aika sitten, että Augusthan on lapsuuden ystäväni. Pelasimme katulätkää hänen, sekä muiden pihapiirin lasten kanssa. Sittemmin emme ole juurikaan pitäneet yhteyttä, vaikka meillä on vieläkin osittain sama tuttavapiiri. Pari vuotta sitten päädyimme kuitenkin juhannuksen viettoon samaan paikkaan. Siellä August esitti juhlaväen iloksi itselleni täysin tuntemattomia biisejä. Ja jengihän oli ihan pähkinöinä.  Eihän minulla ollut hajuakaan vielä sillon mistä oli kyse.

Nyt kaikki kuitenkin käy järkeen, eikä ole mikään ihme, että tuo innostus ei jäänyt sen kaveriporukan sisälle. Kuten alla oleva video singleen Sonja hyvin kertoo, juttu on vähintäänkin mielenkiintoinen. August on yhtyeineen koko heinä-/elokuun keikoilla ja suosittelen menemään tsekkaamaan. August on todella lahjakas laulaja. Sen lisäksi hänellä on muistikuvieni mukaan aivan mielettömän napakka ja tarkka rannelaukaus.


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Nimi: Sydän, sydän


Tänään Nimi-sarjassa Sydän, sydän-yhtye, jonka nimeen liittyviin kysymyksiin vastaa keikkalavoilta sinä "oudon värisenä alastomana  miehenä" tunnettu Juho Minerva. Tällä kertaa mies on korkeintaan henkisesti ilkosillaan avatessaan aina väärin kirjoitetun yhtyeensä nimeä.

Sydän, sydän, teillä on melko omaperäinen nimi. Kertokaa miten päädyitte juuri siihen?

En oikeasti muista enää tarkkaan, miten nimi Sydän, sydän meille osui. Taidettiin pallotella sellaistenkin vaihtoehtojen kanssa kuin Kukka, Silmä, Tuoli ja Pää. Perinteisiä, kunnon vanhan liiton termejä siis.

Meidän oli pakko laittaa sanojen väliin pilkku, jottei tietskarin oikolukutoiminto herjaisi jatkuvasti punaisella aaltoviivallaan virheellisestä kieliopista. Tottakai me haluttiin bändille nimi, joka ei ole helvetin yleinen ja paska (kuten Broken), mutta silti mahdollisimman juurevaa suomea.

Parhaita bändien nimiä ovat Death, Obituary, Carcass, Cannibal Corpse, , Possessed, Pungent Stench, Immortal, Grave, Amen, Master, Rakkaus ja Falcon. Joitain bändejä myös rakastaa niin paljon, ettei niiden nimillä olen paskan väliä. Tällaisia ovat mm. Metallica, Iron Maiden, ABBA ja Queen. Queen on ehkä sittenkin maailman paras bändin nimi. Mikään muu ei näytä tai kuulosta siltä! Siinä on arvokkuutta, ytimekkyyttä ja ainutlaatuisuutta - eikä mitään hölynpölynpaskaa ympärillä.

Jotkut saattavat vierastaa yhtyeenne nimeä, onko nimenne koskaan kääntynyt teitä vastaan?

Jätän itse vähintään 90% kohtaamistani bändeistä kuuntelematta, pelkästään nimen (tai joskus promokuvan) takia.

Koen, että yhtyeemme nimi on johtanut pääasiassa väärinkäsityksiin ja epätoivoon. Riehakkaan musiikin ystäviä vituttaa näi lepsun oloinen nimi, ja romantiikkaa kaipaavat neidot joutuvat pettymään kuullessaan älyvapaata jynkytystämme livenä.

Kuinka tärkeänä osana brändiä nimenne toimii? Voisitteko tehdä musiikkia toisen nimen alla?

Sydän, sydän soittaa erittäin menevää, äänekästä ja paikoin raskasta, joskus typerän junttimaista musiikkia. Sävellyksemme ovat nuotilleen hiottuja mysteerejä. Olemme neljä helvetin huonolla itsetunnolla varustettua jätkää. Haluamme kuitenkin rokata täysillä, antaa hien virrata, antaa kaikkemme, olla läsnä. Emme siedä machoilua, nössöjä tai kusipäitä, vaikka olemme itse juuri niitä. Keikalla musiikkimme saattaa kuitenkin kuulostaa siltä kuin olisimme viisimetrisiä korstoja Loimaan keskustorin snägärijonossa, hakkaamassa huvikseen yli-innokkaita ohikulkijoita.

Nyt kun miettii, niin meillä on ihan saatanan hyvä nimi. Siinä kiteytyvät elon hauraus sekä voima. Sydän on muinainen, pysyvä, vahva, herkkä, haavoittuva, välttämätön.

Jos joku jossain päin maailmaa alkaisi julkaisemaan samalla nimellä musiikkia, ratkaistaisiinko riita oikeudessa, snägärillä, NHL-pelissä, pöydän alle juomisessa, vai omavalintaisella tavalla?

Jos joku muu taho maailmassa yllättäen keksisi julkaista musiikkiaan nimellä Sydän, sydän, ratkaistaisiin nimikiista yksinomaan musiikillisilla perusteilla. Paras voittakoon.

Kiitos haastattelusta Sydän, sydän ja onnea valitsemallanne tiellä!


sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Nosto: Ilmiö 2013 esilämmöt

Ilmiö 2012 (c) Vera Saarivuori
Kuten jo Tammerfest-artikkelissani vihjasin, kirjoittajan tie vievi WNSAC-blogin raportoimaan myös Ilmiö-festivaaleilta la 20.7. Suomen Turusta, Uittamon kaupunginosasta. Luvassa itselleni tuntemattomia yhtyeitä, kaunista tanssipaviljonkimiljöötä, biitsillä hengailua ja pikkutuntien kaljapöllyissä keksittyjä läppiä.

Tänä vuonna viidettä kertaa järjestettävä Ilmiö on täysin oma lukunsa Suomen laajan värikkäällä festivaalikentällä. Sen lisäksi, että Ilmiössä ostetaan ohjelmaa hyvin ennakkoluulottomasti, pyritään Ilmiössä panostamaan viihtyvyyteen ja elämyksellisyyteen. Alueella voi käydä uimassa ja istua rantakallioilla ihailemassa luonnonkaunista maisemaa. Lisäksi Ilmiössä voi nähdä mm. taideteoksia, metsää, foliolla päällystetyn konemusadiskon ja mummon olkkaria muistuttavan näköalaravintolan. 

Ilmiössä tarjotaan melko spessuja ruokia paikallisten yrittäjien toimesta. Löytyy vegeä ja ei niin vegeä. Lavat ovat pääosin epäkäytännöllisiä ja ehkä juuri siksi niin mielenkiitoisia. Olutta on ainakin viime vuosina myyty kipukynnyksen alittavalla hinnalla ja oluen lisäksi alueelta saa paljon muutakin juotavaa, myös alkoholittomia. Ilmiö on festivaalina ennen kaikkea ihmisiltä ihmisille-hengessä toteutettu. Tästä kielii myös mahdollisuus saapua festivaaleille vesibussikuljetuksella Turun keskustasta.

Ilmiö on ehdoton valopilkku Turun livetarjonnassa ja tapahtuma on onneksi myös kerännyt paljon uskollisia asiakkaita. Vaikka tapahtuma onkin leimattu "hippifestivaaliksi", en ole koskaan kokenut epähippeyttäni ongelmaksi. Päin vastoin, on kiva välillä olla itse se ördäävä idiootti, kun muut paikallaolijat osaavat käyttäytyä.

Ilmiö on viime vuosina onnistunut myymään loppuun, käsittääkseni jopa ennakkoon. Ja sehän on hienoa se. Toivotaan, että vastaava onni seuraa Ilmiötä myös tulevina vuosina. Ainakin lineuppia pikaisesti silmäillessä en näkisi mitään syytä miksi ei.

Keräilen teille nyt ennakkoon pienen listauksen Ilmiön artisteista. Pyrin tekemään vielä toisen postauksen , jossa listaan oman Ilmiö-aikatauluni, jahka soittoaikataulut vaan julkaistaan. Tässä allekirjoittanutta eniten kiinnostavat yhtyeet, listattuna olemassaolevasta artistikattauksesta Ilmiön nettisivuilta, täältä.

Ilmiö 2013 ennakkotärpit:

Barry Andrewsin Disko
Bill, Moray & Bill
Circle
Death Hawks
Helgeland 8-bit Squad (nor)
Henry Homesweet (uk)
Hertta Lussu Ässä
Koivunimen herrat feat. Jontti
Janne Westerlund
Joose Keskitalo
Kodek (LAT)
Long-Sam
Loupine
Nieminen & Litmanen
Talmud Beach
Viitasen Piia
Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Lavalla: Aves, Fotoshop & Redder

Kiasma (c) Kane Kaspar Heinonen
Harvemmin tulee somessa vastaan niin kovaa kutsua, että voisi edes harkita lähtevänsä keskellä työviikkoa toiseen kaupunkiin keikalle. Helsinkiläisen Aves-yhtyeen levyjulkkarit Tavastia-klubilla kuitenkin ylitti kynnyksen. Vielä kun selvisi, että lauteet lämmittelee Redder ja Fotoshop. Huhhuh!

Olin säätänyt aikatauluni niin, että olin Helsingissä jo ennen kasia. Ehdimme vielä kaverini kanssa Kiasman lähellä sijaitsevaan puistoon bisseille. Nättiä seutua. Oli hienoa nähdä niin paljon porukkaa ulkona keskellä viikkoa. Kesälomakausi oli selvästi iskenyt Helsinkiinkin. 

Kello löi puoli ysiä. Aloimme liikkumaan Tavastia-klubille päin. Ensimmäisen yhtyeen kun oli ilmoitettu aloittavan jo klo 21. Saavuimme Tavastialle juuri sen verta sopivasti, että ehdimme napata kusisen hintaset KOFFit ja liikkua salin puolelle. Oli ilo huomata, että aikaisesta aloitusajasta huolimatta jengiä oli jaksanut vaivautua katsomaan Redderinkin keikkaa.

Redder (c)  Kane Kaspar Heinonen
Ensimmäisen biisin jälkeen kaikki paikallaolijat siirtyivät lavan välittömään läheisyyteen, joka varmasti paransi artistien fiilistä, mutta kieltämättä kohotti myös omaa mielialaani. Redderin keikkaa kuvasi jättiläismäinen kamerapuu, johon oli kiinnitetty n. 8 kameraa. Lisäksi keikkaa kuvasi kamera lavan edessä. Oletettavaa on, että jonkin sortin livepätkää on luvassa.

Redder oli silminnähtävän jännittynyt ensimmäisestä keikastaan Tavastialla ja käsittääkseni ensimmäisistä keikoista all-together. Jännitys tuntui kuitenkin haittaavaan enemmän yhtyettä itseään, kuin yleisöä. En voinut muuta kuin ihailla kaksikon tapaa esittää musiikkiaan. Jos joskus voi sanoa, että yhtye nautti esiintymisestä, niin Redder todellakin nautti. Pieniä teknisiä ongelmia mahtui mukaan ja kompurointia oli siellä täällä, tämä kuitenkin oli odotettavissa. Ei paljoa haitannut. Mutta mitä tulee keikan FOH-soundiin, äänimies oli selvästi hyvin lomaisella fiiliksellä. 

Tämän kaltainen musiikki kun vaan vaatii toimiakseen sitä alakertaa ja potkua, ja noitahan elementtäjä Tavastian PA:sta ei jostain syystä saatu uloa. Vika oli varmasti osittain myös Redderin taustoissa, joissa röyhkeä biitti ja eksessiivinen alakerta loisti puuttumisellaan. Toivottavasti tulevaa varten bändi muokkaa livebiittejään sen verran, että jengiltä oikeasta valahtaa lahkeeseen basson määrästä. 

Vaikka Redderin musa onkin seesteistä fiilistelyä, silloin kun mennään lujaa, niin yleisön pitää tuntea äänipaineen muotoinen nyrkki naamassaan. Töitä on siis vielä tehtävänä. Torstaisen perusteella voisin kuitenkin varovaisesti sanoa, että Redderin olisi mahdollista olla vuoden päästä yksi kovimmista nousevista indienimistä Suomessa. Sen verta paljon potentiaalia yhtyeessä on. Sitä ennen yhtyeen täytyy kuitenkin päästä epävarmuudestaan eroon, tiukentaa biittejään ja soittaa todella ahkerasti keikkoja.

Fotoshop (c)  Kane Kaspar Heinonen
Henkilökunnan ja bändin roudaillessa Redderin kamoja pois lavalta, siirryimme kaverini kanssa Tavastian etupihalle. Ja siellähän oli edelleen aurinkoista. Todella outo fiilis tulla päivänvaloon Redderin tummanpuhuvan tykittelyn jälkeen. Pikaisen röökin ja purkamisen jälkeen kävimme hakemassa lisää kusisen hintaista KOFFia. Tällä kertaa hinta ei enää tuntunut niin pahalta ja väkimäärä sisällä oli tuplaantunut. Skeneväki, jota kutsulista oli selvästi pullollaan loisti vielä puuttumisellaan. Outoa, ajatellen että Fotoshopissa kuitenkin soittaa Uusi Perjantai-klubilta tutun solisti Jarno-Eerikin lisäksi Fullsteamin agentti ja Pasa-yhtyeestä tunnettu Feniks, sekä Stockers!in rumpali Tuomas.

Keikka alkoi ja äänimiehen kesäfiilis jatkui. Tai no, ei voi syyttää. Keikan alussa soundi etsi itseään. Rummut tuli liian kovaa ja kitara kuulosti päälle liimatulta. Jarno-Eerikin lauluefektien ja oudon miksauksen yhteissummassa laulusta ei saanut mitään selvää. Radioefektillä ja synagogan kokoisella reverbillä maskattu laulu oli jotain tämän maailman ulkopuolelta. Onneksi pitkin keikkaa palaset alkoivat yksi kerrallaan loksahtelemaan paikoilleen ja lopussa keikka kuulosti jo todella hyvältä.

Odotin ehkä Fotoshopilta niin paljon, että lopputulos ei antanut ihan turhan paljoa. Setin ensimmäiset 25 minuuttia oli hidastempoista rakentelua, kuin kertosäkeillä varustettua post rockia ilotulitus-C-osilla. Bändi oli staattinen, mitä nyt mukaanlukematta Jarno-Eerikin Bonomaista liikehdintää.

Ja mitä sitä nyt satasella itseään kuluttamaankaan, kun lavalla voi näyttää hyvältä paikallaankin. Pieni huoli kuitenkin kasvoi bändin puolesta kun jengi ei lähtenyt joraamaan. No, Avesin aikanahan selvisikin, että vika ei ollut musiikissa, vaan yleisössä, jota ei olisi saanut joraamaan edes aseella uhaten. Sanotaan nyt kuitenkin loppukaneetiksi, että Fotoshopin keikan viimeinen vartti oli todella kovaa iloittelua. Nopeat temmot, hyvät biisit ja tiukat soundit.

Aves (c) Kane Kaspar Heinonen
Ja olihan se loppujen lopuksi päivänselvää ketä jengi oli tullut katsomaan. Kun Avesin viidakkolava oltiin saatu kasattua, alkoi jengiä olemaan jo todella hyvin. VIP-jengi ei pettänyt taaskaan. Soittoajat olivat selvästi tiedossa. Olen huomannut promoottorina, että Suomessa ei jengi kyllä juurikaan jaksa etsiä uutta musiikkia. Ei edes silloin kun joku on omasta selkänahastaan repinyt listapaikan.

Jos ei nyt ihan niin kuin levyllä, niin ainakin melkein. Aves soitti albuminsa alusta loppuun suurin piirtein täsmälleen niin kuin sen nyt spotikasta kuulee. Enkä tarkoita tätä huonona asiana. Bändin soitto oli niin tiukkaa, että heikompia hirvitti. Kunnianhimoa näytti löytyvän ja kaverini kanssa naureskelimme miten Tavastian keikka on bändille vain välietappi. Aves näytti ja kuulosti kansainväliseltä.

Olen nähnyt Avesin aiemminkin livenä ja Tavastian keikassa yksi asia jäi vähän ihmetyttämään. Bändi tuntui kovin etäiseltä. Ainakin ottaen huomioon, että kyseessä oli levyjulkkarit. En tuntenut rakkautta. Voi olla, että tämä johtui siitä, että bändi oli asemoinut itsensä melkein lavan takaseinään kiinni ja välispiikkejä ei juurikaan ollut. Niiden sijaan keikalla kuultiin levyltäkin tutut happoiset välisoitot.

Mutta nää on taas näitä. Ehkä jos kyse olisi ollut ohjusmaisesti Euroopassa lähteneen ranskalaisen chillwavekuumiksen keikasta, olisin ajatellut: "Etäisyyttä, just hyvä. Diggailen siitä kun jengi ei puhu lavalla, soittaa vaan ja antaa musan puhua puolestaan". Nyt se kuitenkin jäi häiritsemään. Toinen juttu mikä vähän söi fiilistä oli solisti Einon lattiatomi. Rumpu oli kai mikitetty, mutta siihen lyötäessä kuului vaan paskan kuuloista kuminaa. Pilkun viilausta, tiedetään. Oon kuitenkin sitä mieltä, että silloin kun vähäpuheinen indiemies lyö lattiatomia, niin kuuluuhan sen nyt jumalauta läsähtää niin että eturivin naisten rintsikat räjähtää.

Ottaen huomioon edellämainitut asiat, voidaan varauksetta todeta, että keikka oli todella hyvä ja yhtyeen debyyttialbumi Sun Sky A Floating sai arvoisensa vastaanoton. Ei ole kuitenkaan mikään helppo juttu vetää torstaina Tavastialle n. 200 henkeä, varsinkaan kun seuraavana päivänä alkaa Kuudes Aisti. Pokkasin matkaani yhden kopion albumista ja olen kuunnellut sitä nyt ahkerasti. Erittäin kelpo levy, suosittelen sen hankkimista. Jos saatte mahiksen mennä Avesin keikoille, niin suosittelen. Ihan vaikka jo vaan sen takia, että yhtyeen viidakkolava solisti Einon safariluukin kanssa on ihan pirun nätti.