perjantai 29. maaliskuuta 2013

#36 Jaakko & Jay


Niinpä, miksi kirjoitan heistä vasta nyt? En tiedä. Jaakko & Jay on kaikessa kiinnostavuudessaan harmittavaisen helposti unohdettavissa. Bändin julkaisut tulevat kun tulevat ja yhtye ei ole kovinkaan aktiivinen somettelija. Tiedot keikoista löytyvät jostain, joskaan harvemmin mistään ja yhtye on kaikessa ajankohtaisuudessaan jatkuvasti epäajankohtainen.

Niille, jotka eivät ole tutustuneet Jaakkoon ja Olliin, kyseessä on siis folkpunkia taittava duo Tampereelta. Yhtyeen koti on Fullsteamilla. He ovat julkaisseet tähän mennessä yhden kasetin, kaksi seiskaa, sekä kaksi CD:tä. Lisäksi bändi vietti viime syksyn studiossa äänittämässä uutta pitkäsoittoaan.

Parhaiten yhtye on kuitenkin tunnettu energisista esiintymisistään, sekä humoristisista, joskin välillä kantaaottavista ja kryptisistä välispiikeistään. Yleisön suusta kuultua mm. "Nuo pojat ovat niin hulvattomia, että mua naurattaa kaikki mitä niiden suusta tulee ulos".

Ehkä pääsyy miksi halusin tuoda Jaakon ja Ollin esiin juuri nyt on se, että kuten teistä jotkut ovat ehkä lukeneetkin, meidän leibelin tie on tullut loppuunsa. Ja näinä epätoivontäyteisinä hetkinä juurikin Jaakko & Jay-kaltaisten artistien suosio valaa uskoa Suomen musiikkialan kehitykseen ja tulevaisuuteen.

Jaakko & Jay hienossa DIY-ideologiassaan edustaa mulle henkilökohtaisesti kaikkea puhdasta, mitä musa-alalta voi löytää. Ei mitään ylimäärästä paskaa, ei mätsääviä tukkia, tai pukuja. Ei TV-tuotantoa, tai soittolistoilla Maki Kolehmaisen säveltämän biisin turvin keikkumista. Hyi helvetti. Ei, ei, ei. Kaksi jätkää, epävireiset soittimet, hyvät biisit ja hullu meno.


Jaakko & Jay - a Few Words of Advice Part 2. Live in Trikoo, Pyynikki, Tampere 2013 from Fullsteam on Vimeo.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Biisi: Aves - Elise


Anttilan Eino heilautti sormeaan ja sai blogimaailman sekaisin. Eikä ihme, Elise on todella tyylikäs biisi. Jos joku joukostanne on janonnut outoja nais-sampleja, niin tästä laitetaan. Kuumaa mimmiä kerrakseen.

Aves huhuilee laittavansa debyyttialbuminsa pihalle toukokuussa. Ehdottoman hienoja uutisia. Suomessa ei juurikaan ole Avesin kaltaisia bändejä, eli bändin luulisi löytävän melko helposti oma kuulijakuntansa.

Ja hitto sen verran kuuma träkki Elise on, että en yhtään ihmettelisi, vaikka Hypemachinekin pamahtaisi paksuksi sen hyvyydestä. Blogimusaa. Onko tämä nyt sitä? Aika näyttäköön.

Jäämme odottamaan innolla miten Aves otetaan vastaan valtamediassa. Tässä ainakin olisi yksi potentiaalinen vientitoivo Music Finlandille kuumoteltavaksi. Kehtaisi viedä Viroon, tai vaikka Japaniin asti.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Biisi: City Lungs - Traces


Joskus kansikuva on niin napissa, että tulee välittömästi sellainen fiilis, että bändinkin on oltava. Onneksi, City Lungsin tapauksessa näin myös on. Bloggasin yhtyeestä taannoin joulukuussa, nyt on revanssin aika.

Kerratakseni, City Lungs siis on Tukholmassa asuvan keikkamuusikon Niklas Björklundin (ex-Magenta Skycode), sekä rokkitoimittaja Tuomas Jalamon elektrooninen lapsi. Bändin musiikki on jotain M83, Smashing Pumpkinsin ja NINin välimaastoa.

Yhtye rakastaa isoja  konsepteja ja mysteereitä. Ei siis varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että yhtyeen debyytti Dead End Weekendiä ei tulla julkaisemaan perinteisellä tavalla.

Biisit tullaan julkaisemaan bändin nettisivulla kappale kerrallaan. Sivuille on tulossa myös 20 kirjallista otetta, jotka valoittavat levyn taustatarinaa.

Kannatan ehdottomasti vaihtoehtoisia albumin julkaisutapoja. Ja lopulta kaikki träkit kuitenkin päätyvät Spotifyyn, niin miksikäs ei. Hauska idea.

Jos et ole tutustunut jo, niin suosittelen. Ja jos et usko minua, usko Burning Heartsia. He esittelivät bändin ensimmäisen sinkun maailmalle joulukalenterissaan. Ei paha.


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Biisi: Pimeys - Pimeys


"Pimeys, vanha ystävä / nyt vanhat ystävät, vaeltavat pimeässä", alkaa upean Pimeys-yhtyeen uusi self titled single, Pimeys. Yhtä vuoden odotetuituimmista debyyttialbumeista studiossa kasaavasta yhtyeestä on kasvanut aikuinen yhtye. Omaan makuuni ehkä liiaksikin.

Ehkä tieto siitä millaisia helmiä Pimeyden repertuaariin mahtuu, saa minut kysymään itseltäni, miksi yhtye, tai leibeli on valinnut albumitiiseriksi Pimeys-kappaleen kaltaisen pienieleisen ja hidastempoisen slovarin.

Vaikka biisi kasvaakin melko näyttäväksi kokonaisuudeksi neljän minuutin rauhallisessa vauhdissaan, haastaa se ainakin minut kuulijana. Liian koukutonta välittömään rakkauteen. Liian vaisu noustakseen klassikoksi muilla osa-alueilla.

Ehkä kuitenkin suurimman harmin singlessä tuo lyriikat. Aiemmin todella terävällä kynällä sivaltanut Pimeys ei ole mennyt sieltä missä aita on matalin, mutta ehkä liiankin korkealta. Pimeys-kappaleen lyriikka on niin kryptistä ja täynnä vertauskuvia, että en tahdo pysyä perässä.

Ja kaiken edellämainitun haluan sanoa yhtyeelle rakkaudella, sillä mielestäni Pimeys on yksi hienoimmista uusista suomalaisista orkestereista. Tällä kertaa odotukset, mielestäni juuri tarpeeksi kovat, eivät täyttyneet.

Mutta haluan vielä mainita sanasen soundeista. Sinkku nimittäin soundaa todella hyvältä. Propsit tuotantotiimille. Tuotannosta vastaakin niin kovat nimet, että ei voi muuta kuin odottaa innolla. Ainiin, ja pakko mainita promokuvista. Bändille, jonka nimi on Pimeys, olisi ollut kohdillaan lähteä hakemaan jotain vähän villimpää ja vapaampaa, kuin väsyneet villapaidat.

Mutta toisaalta, ehkä villapaita-teema kävelee sinkun kanssa käsi kädessä. Olenko minä ainoa, jonka mielestä tämä on huono asia? Heitän vasta-argumentin, ennen kuin sanotte kyllä: Seksi myy. Miettikääpä sitä.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 5


Facebookiton viikko lusittu. Aika on mennyt siivillä. Paljon on tullut koettua ja nähtyä. Kiitos kun olette kulkeneet tämän taipaleen kanssani. Ollut jännittävää aikaa.

Mitä jäi käteen? Kävin tänään Facebookissa tutkimassa viikon saldon. Ilmoituksista löytyi 49 enemmän, tai vähemmän turhaa juttua: tapahtumakutsuja, kommentteja, tykkäyksiä, yms.

Viestien puolella 12 henkilöä oli lähestynyt minua viikon aikana. Mukana todella tärkeitä juttuja, joihin olisi voinut reagoida nopeamminkin. No, live and learn, elämä kuitenkin jatkuu.

Mitä nyt? No aika näyttää. Jätin Facebookiin viestiin, että nähdään viikon päästä. Aion siis jatkaa valitsemallani tiellä. Twitteriinkään ei ole mitään asiaa.

Kysytte varmaan, onko elämää ilman Facebookia? Voin kertoa, että on, ja paljon. En koe menettäneeni mitään viikon aikana. Sen sijaan olen saanut elämääni paljon kokemuksia ja ajatuksia.

Olen tehnyt aika paljon musaa. Viimeisen viikon aikana viisi biisiä, joiden taso vaihtelee, mutta se ei ole pointti. Tein ne, toteutin itseäni.

Lisäksi päätin, että alan tekemään arkiduunissa neljäpäiväistä viikkoa. Ylimääräisellä vapaapäivällä ideoin tulevaisuuttani ja elän. Ehkä nerokkain idea koskaan. Oletteko miettineet?

Olemme jo suunnitelleet jatkoa SÄHKÖÄ-klubille. Lisäksi etsimme Tampereelta paikkaa, missä voisimme alkaa järjestämään uutta kuukausittaista yllättävän hyvän musiikin klubia.

Kaikki tämä ja enemmänkin on siis syntynyt aikana, jona olen ollut 6/7 päivästä kahdeksan tuntia päivässä töissä. Aika mieletöntä mitä kaikkea sitä ehtii tehdä ja funtsia, kun ei turruta aivojaan paskalla.

Facebook on ajanviettoon suunniteltu interaktiivinen lelu, ei muuta. Ei iso paha saatana, ei vihollinen. Mutta se Facebookista. En mainitse sitä tässä blogissa enää sanallakaan. Paitsi seuraavan juonnon yhteydessä.

Kavereideni punk-yhtye julkaisi juuri levyn nimeltä Paximus Maximus. Bändistä löytyy jäseniä mm. yhtyeistä Jaakko & Jay ja Sold Out. Bändin nimi on tottakai Tax ja heitä et löydä Facebookista.

Levyllä on paljon kovia biisejä. Oma suosikkini on Job, mutta muita helmiä ovat mm. Heaps of Thrills, Setting an Example ja Right Tracks.

Seuraavassa postauksessa annetaan taas valokeila bändeille, biiseille ja musa-alalle. Siihen asti eläkää hyvin ja nauttikaa keväästä. Ajatelkaa positiivisesti ja antakaa Facebookittomalla viikolle mahdollisuus.


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 4


Hups. Vierähtipä päivä jos toinenkin bloggaamatta. Ei hätää, täällä ollaan edelleen, facebookittomana ja stressittömänä. Olen ilmeisesti ollut kiireinen, sillä en ole ehtinyt kirjoittamaan. Pyrin postaamaan aina ajan kanssa. Vaikka postaukseni olisivatkin välillä lyhyitä, tykkään tehdä ne ajatuksen kanssa.

Huomasin uusimmassa Rumba-lehdessä kaksi asiaa. Ensinnäkin blogiani oltiin siteerattu upean The Scenesin esittelyssä (todella siisti tunne). Blogini ei enää ole anonyymi. Rumban toimituksen salapoliisit räjäyttivät kannen tältä mysteerimieheltä. Blogimaailman yön prinssi on paljastettu. On varmaan korkea aika vetää maski pois naamalta ja alkaa kirjoittaa omalla nimellä.

Toinen asia mikä Rumbassa tarttui silmään oli eräs levyarvio, tai itseasiassa eräät. Ja itseasiassa ei vaan viime numerossa, vaan viimeisimmissä numeroissa. Käykääpä tsekkaamassa. Ylitin rajan ja annoin palautetta kirjoittajalle Twitterissä. Tämä oli virhe. Hävettää, pyydän anteeksi.

Olen antanut ennenkin palautetta levyarvioista. Otan helposti siipeeni arvioista, joissa artisteja parjataan epäolennaisista asioista ja itse levylle ei uhrata juuri sanaakaan palstatilaa.

Ehkä tällä kertaa eniten harmitti se, että kirveestä sai useampi hyvässä nosteessa oleva kotimainen, joista yksi oli meidän tallin bändi, ja kyseessä oli Rumba-lehti, jossa kriitikon sana  tuntuu olevan kuin pyhä teksti raamatussa. Ja kritiikit välillä melkoisia ristiinnaulitsemisia.

Kriitikoilla on vieläkin todella suuri vaikutus. Ei niinkään kuluttajiin, mutta alan muihin toimijoihin. Liian usein levy jää kuuntelematta murskaavan kritiikin takia. Kriitikot voivat halutessaan luoda uuden bändin, mutta myös mestata sen.

Heitänkin haasteen, kuunnelkaa ne yhden ja kahden tähden levyt. Saatatte yllättyä. Mitä tulee meidän leibeliin, niin alkaa näyttämään siltä, että tehdään pian tilaa uusille pyrkyreille.

Jos ura levybisneksessä kiinnostaa, tässä pieni protip: kasvattakaa kova nahka, sainatkaa bändejä, joissa on tyyppejä, jotka on tyyppejä, tai tuntee tyyppejä (riittää myös, jos itse olet tyyppi), muuttakaa Helsinkiin ja naikaa sisäpiiriin.

Ja muistakaa olla sainaamatta indie-rockia.



keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 3


Kävin tänään aamulla parturissa. Kerroin parturilleni facebookittomasta viikostani ja hän oli leikata vinoon. Oli kuulemma juuri tänään herätessään miettinyt samaa. Aamupala kännykällä facebookissa. Tajusin, että en ole ongelmani kanssa yksin.

Hän kertoi minulle tarinan, miten hänen puhelimensa oltiin varastettu Italiassa, mutta  reissun päällä se ei ollut harmittanut häntä ollenkaan. Hän kertoi, että hänen olonsa oli huomattavasti vapaampi ilman puhelimen aiheuttamaa painetta.

Tänään on kolmas päiväni ulkona oikeassa maailmassa. Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin oloni on ollut koko päivän tasaisen huoleton. Niinkuin tupakoivallekin ihmiselle kolmas päivä usein on. Vieroitusoireet ovat hellittäneet, ilma kulkee normaalisti. Tapakin on alkanut unohtumaan.

Kuitenkin pelkäämäni tapahtui tänään. Kun googlasin yrityksen nimiä, klikkasin vahingossa ylimpään linkkiin, joka vei facebookiin. Olin työkoneella, joka oli ilmeisesti muistanut facebook-kirjautumiseni. Näin saldoni: 8 avointa keskustelua, 23 ilmoitusta, ei kaveripyyntöjä. Klikkasin itseni ulos. 

Olo oli absurdi. Koin olevani noiden lukujen arvoinen. Tapahtumakutsuja, kommentteja, tykkäyksiä ja henkilöitä, joilla oli minulle asiaa. Ainoa mittari siitä, kuinka vähän, tai paljon ihmisiä kiinnosti se, että en ole facebookissa.

Päätän tämän päivän fiilistelyn ajatukseen, jota toivon teidän kaikkien miettivän. Tämä miete tuli parturiltani. Miksi ihmeessä kukaan haluaa päivittää facebook-statuksekseen: "Kävin äsken paskalla"? Oikeasti.


tiistai 12. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 2



Alkuperäisen ajatuksen mukaan tämän viikon kaikkien postauksien tulisi käsitellä facebookitonta viikkoa, jonka aloitin sunnuntaina. Aloin kuitenkin harkitsemaan tempauksen järkevyyttä. En siksi, että olisin palaamassa facebookiin, vaan siksi, etten millään raaskisi uhrata kokonaista viikkoa yksistään facebookille. 

Lisäksi nämä postaukset tuntuvat lähinnä olevan korvike kaikelle sille, mitä normaalisti postaan facebookiin pienemmissä määrissä. Että niin, onko tämä kaikki sitten kuitenkin itsepetosta.

Oli miten oli, nyt ei tule ainakaan hengailtua  facebookissa ihan hengailun vuoksi. Kerkeää tekemään asioita, lähes tylsyyteen asti. Sen lisäksi, että olen ensimmäisen kerran kahteen vuoteen ehtinyt oikeasti säveltää musiikkia ja demottelemaan, olen ehtinyt kuuntelemaan musiikkia.

Eilisen postauksen jälkeen olo oli melko ahdistunut. Onneksi olo meni illan mittaan ohi ja tänään aamulla fiilis oli taas todella hyvä. Peräti niin hyvä, että meinasin höynäyttää itseni päivittämään statukseni.

Koen, että ajatuksenjuoksuni on selkeämpää. Vielä ennen sunnuntaita, aina kun olin pääsemässä kiinni hyvään ajatukseen, kaivoin kännykän taskustani ja tarkistin oliko joillain toisillakin joitain hyviä ajatuksia.

Naurettavaa, mutta totta. 

Nyt on tullut funtsittua. Esimerkiksi eilen vietin pitkän tovin miettien Nalle Östermanin blogitekstiä. Olin lukenut sen jo aiemmin, mutta en ajatuksella. Tekstissä ennen kaikkea seuraava osio pisti miettimään:

"Tehdään kaksi asiaa välittömästi selväksi: minä rakastan musiikkia. Minä inhoan musiikkiteollisuutta.

Musiikkiteollisuutta ei olisi ilman musiikkia, mutta musiikkia voi hyvin olla ilman musiikkiteollisuuttakin. Kun kirjoitin ensimmäisiä juttujani Rumba-lehteen 1980-luvun lopulla, en kirjoittanut niitä päästäkseni musiikkiteollisuuteen.

Kirjoitin niitä rakkaudesta musiikkiin. Eräänä päivänä huomasin olevani osa musiikkiteollisuutta.


Siitä kesti vielä pitkään huomata, kuinka monen musiikkiteollisuuden ihmisen aurinkoisen hymyn taakse kätkeytyy valheellista petollisuutta ja kieroa laskelmointia."

Todella hienosti ja rohkeasti sanottu. Tavallaan Nalle on kaikessa ristiriitaisuudessaan melko inspiroiva henkilö.  Jotenkin samaistun tähän Nalleen, jota en tunne, mutta taas tavallaan uskon tuntevani.

Näen itse Suomen musiikkiteollisuuden vain pienen kivenhakkaajien salaseuran ylläpitämänä lavasteena. Lavasteena, jonka takana taataan mahdollisimman monen ketkun tasainen ja mielellään mahdollisimman korkea elintaso.

Onneksi elämme musiikkiteollisuuden murroksessa ja tuo lavaste on romahtamassa, sillä (lainaan) musiikkiteollisuutta ei olisi ilman musiikkia, mutta musiikkia voi hyvin olla ilman musiikkiteollisuuttakin. Ehkä romahduksen myötä myötähäpeää aiheuttavan Emma-gaalankin televisiointi vihdoin lopetetaan.

Tällaista pohdintaa tänään. Haluaisin lopettaa postauksen Minä Ja Ville Ahoseen. Minä Ja Ville Ahosen debyytti sai minut aikoinaan lopettamaan musiikin tekemisen. Se oli mielestäni täydellinen albumi. Onneksi se ei jäänyt ainoaksi, sillä Mia on osoittanut, että täydellisyyttä on monenlaista ja muotoista. Pitää vaan osata pitää silmät auki.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Nosto: Facebookiton viikko, osa 1


Vietettyäni viikonlopun kuumeessa katsoen TED talkseja inspiroiduin miettimään mikä omassa elämässäni on hyvää ja mikä huonoa. Millaiset asiat vievät minua eteenpäin ja millaiset eivät.

Mietin myös järkeviä tapoja käyttää se pieni aika, mitä työnteon ulkopuolelle jää. Mietin mikä ruokkii luovuutta ja mikä tyrehdyttää sitä. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että facebookin on pakko jäädä.

Joidenkin silmään tämä kaikki voi tuntua hieman oudolta. Saanen selittää, facebook ei ole kaikille addiktio. Minä, sen sijaan, taidan olla ongelmakäyttäjä, ehkä sieltä pahimmasta päästä. Ja vaikka tiedostankin, että facebook on vain yksi ongelma-alue elämässäni, se on ehkä dominoivin.

Muistatteko liverjournalin? Entä IRC-gallerian? Monella tapaa facebook on noiden välimuoto. Julkisen päiväkirjan ja kuvagallerian sekoitus. Paikka, jonne jaetaan elämän surut ja ilot, nolotkin asiat, ilman sensuuria.

Facebookista kokonaan poistuminen ei tuntunut järkevältä ratkaisulta. Päätin aloittaa facebookittomalla viikolla. Viikko on tarpeeksi lyhyt aika juosta häntä koipien välissä takaisin.  Se kuitenkin on myös samalla tarpeeksi pitkä aika kokea miltä tuntuu elämä oikeassa maailmassa. Elää sataprosenttisesti todellisuudessa, jopa ne tappavan tylsät hetket.

Koitan blogata päivittäin fiiliksiä tänne, lähinnä itseäni varten, mutta myös teitä varten, jotka olette kiinnostuneita millaisia fiiliksiä facebookittomuus voi herättää. Ainakin itselläni facebook on ollut olennainen osa arkea jo vuodesta 2007 lähtien, kuusi vuotta. Kuusi, anteeksi sanavalintani, vitun vuotta. En kuollaksenikaan muista millaista elämä oli ennen facebookia.

Olen nyt ollut vähän päälle vuorokauden ulkona ja fiilis on ollut kaikin puolin positiivinen. Poistin Facebook-sovellukset ja integraatiot kaikista laitteista, ja vaihdoin aloitussivua. Olen koittanut olla miettimättä facebookia ja välttää facebookissa oleskelevien ihmisten seuraa.

Tuntuu ihanalta vaihteeksi olla tietämättä mitä kavereiden elämissä tapahtuu. Tuntuu itseasiassa vielä ihanammalta, että kaverit eivät tiedä mitä minä teen. Ja nyt kun puhun kavereista, tarkoitan facebook-kavereita.

En tykkää yksityisviesteistä, varsinkaan kiireisistä sellaisista. Tuntuu perverssiltä, että nykyään jokaisen tulisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Oli kello mitä tahansa, oli päivä mikä tahansa, olitpa sitten ulkomailla, tai vaikka isoisäsi hautajaisissa.

Jo nyt, vuorokauden facebookittomuuden jälkeen huomaan, että oloni on melko paineeton. Tiedän, että kukaan ei tavoittele minua siellä, ilmoitin poissaolostani. Se tuntuu hyvältä. Varsinkin töissä on helpompaa kun voi oikeasti keskittyä työntekoon.

Jännänä sivuilmiönä olen huomannut vältteleväni tietoisesti myös netin muita ajantappoon suunniteltuja roskasivustoja, kuten vaikkapa kuvaton.com:ia, iltasanomat.fi:tä ja feissarimokia. En myöskään halua katsoa televisiosta turhanpäiväistä paskaa.

Kolikon kääntöpuolena olen huomannut pieniä vierotusoireen tapaisia juttuja. Ensinnäkin jatkuvasti tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kun keksin mielestäni hyvän läpän ja kukaan ei ole vieressäni,  muistan sanonnan "facebook or didn't happen". Lisäksi joudun keräämään uutiset useammasta paikasta, uutisia kun ei enää toimiteta seinälleni. Mutta siinäpä ne pahimmat.

Lopetetan tämän postauksen musiikkilla, kuten toivottavasti myös viikon muinakin päivinä. Tarjoilen teille helsinkiläisen Black Lizardin sinkkubiisin Love Is A Lien. Sain Solitilta juuri heidän debyttialbuminsa postissa. Kiitos Nick, en ole vielä ehtinyt kuuntelemaan sitä.

Bändin rumpali Onni oli muuten muutama päivä sitten Ylen A-Talkin työttömyyttä koskevan keskustelun insertissä "sosiaalipummin"-roolissa.  Jotenkin samaistuin jätkään ja samalla myös hänen bändiinsä.  Hyvä mies.



lauantai 9. maaliskuuta 2013

#35 Eevil Stöö


En ole kauhean ansioitunut bloggari. Sen sijaan, että olisin ajan tasalla, olen lähes aina trendin jäljessä. Tällä kertaa kyseessä Memphis-räpin ihmelapsi Eevil Stöö.

Ja sanottakoon vielä, kun kirjoitan Stööstä olen ensinnäkin mukavuusalueeni ulkopuolella ja lisäksi vieläkin hieman epävarma siitä, miten Stöön kaltaista musiikkia pitäisi lähestyä.

Bongasin Stöön ensimmäisen kerran varmaan samoihin aikoihin kun muukin musiikkitrendejä seuraava valtaväestö. Monspin julkaistua Stöön ja Koksu Koon Fuck Vivaldi mainstream räpin paletti sai uuden sävyn.

Kriitikot ylisti, yleisö tuli perässä. Kun näin Stöön promokuvat ja luin mistä oli kyse, päätin passata. Ajattelin, että Stöö menisi ohi, mutta ajankuluessa kesä vaihtui syksyyn ja syksy talveen. Stöö ei ollut menossa minnekään.

Stöö tuli jäädäkseen. Olihan sille annettava mahdollisuus. Vaikka en vieläkään allekirjoita Fuck Vivaldin ylivoimaisuutta, on se ehdottoman mielenkiintoinen levy. Stöö tekee jotain uutta, jotain vaarallista. Jotain, josta voi puhua.

Suomenkielinen räppi voi hyvin. Monspin ja pienempien jatkuvasti puskiessa toinen toistaan mielenkiintoisempia artisteja lavoille, ei voi kuin huuli pyöreänä ihmetellä kuinka paljon erilaista osaamista Suomeen mahtuukaan.

Perinteiset bändit ovat saaneet uusia haastajia. Vihdoin Suomessakin konepohjaiset jutut ovat päässeet kunnolla esiin. Mielestäni valinnanvara on vaan tervetullutta. Rumpusetit vaihtuvat ableton liveen. Kauluspaidat vaifbiittereihin ja hyvinvointiläski lihakseen. Mikäs siinä?



lauantai 2. maaliskuuta 2013

Biisi: Redder - Faster


Pakko myöntää, että on tullut kuunneltua aika paljon elektronista musaa viime aikoina. Päällimmäisenä mielessä tällä hetkellä helsinkiläinen Redder, joka lähestyi minua muutama päivä sitten sinkkubiisillään Faster.

Haluaisin sanoa, että suurin osa blogipostauksistani muodostuu sähköpostista löydetyistä helmistä, mutta se ei ole totuus. Sähköpostista tulee nostettua harmittavan vähän musiikkia blogin puolelle. Siiteimmät jutut kun yleensä tulee vastaan jossain muualla. Kavereiden linkkaamina, tai jotain.

Näin ei kuitenkaan jostain syystä ole käynyt Redderin kanssa ja kun epäluuloisena (kuten aina) painoin playta, oli riemastus moinen. Faster on aivan käsittämättömän upea biisi. Kuin Sin Cos Tanin ja Antony And The Johnsonsin ristisiitos. Musavideo tarjoilee fiilikseen vielä omansa.

Olkoon tämä taas tietynlainen note-to-self-hetki. Pitäisi useammin availla sitä mailia ja tarttua niihin juttuihin mitä sinne tulee. Jos olen Aladdin ja sähköpostini on Abu, tai lentävä matto, niin Redder on taikalamppu. Pelotonta lauantaita kaikille. Go faster, or go home!