sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

#23 Punaisen Kuningattaren Periaate



Moni blogi on ilmoittanut jäävänsä kesälomalle. Höh, johtunee varmaan ilmoista. Aurinko paistaa viimein. Mutta, kuka teille nyt kirjoittaa? Noh, minä en ainakaan jää kesälomalle. En tunne käsitettä. Ikävä tosiasia kun on, että hyvä musiikkikaan ei lomaile.

Lomat sikseen. Tänään käsittelyssä oululainen Punaisen Kuningattaren Periaate. Jep, voi veljet mikä nimi. Upea nimi! Kuvastaa  hyvin bändin musiikkia. Ja mikä kuva. Olin jo kirjoittamassa, että bändi on Porista, johtunee orastavasta Mika Rättö-fiiliksestä. Outoa musiikkia soittava outo bändi. Taidebändien lisäksi kuuleen äänimaisemassa jotain Ultra Bramaista. Rankemmissa kohdissa saan Kuolleet Intiaanit olohuoneeseeni. Somassa soidinasussa.

Bändi mainitsi postissaan julkaisseensa debyyttialbuminsa 13.7. ja se on kuunneltavissa, sekä ladattavissa heidän bandcampistaan. Ehdin kuunnella levyn kertaalleen läpi, olen vakuuttunut.  Levy on tasapainoinen, oivaltava ja monipuolinen. Soundit ovat napissa. Hieman liian progea ja artsya omaan makuuni, olenhan poppimies. Näkisin, että bändille on markkinat Suomessa. Festareista esim. Ilmiö ja Faces ovat kuin tehty PKPn kaltaisille bändeille. Suosittelen ehdottomasti oudon musiikin ystäville ja tämän sanottuani bändi lähettää minulle varmasti palautetta ja minä vastaan, kiitos.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

#22 Despair Academy



Olen alkanut panttaamaan bändiesittelyjä. Aikaisemmin Despair Academyn tasoinen bändi olisi iisisti saanut kunniamainintana oman postauksen. Hitto, moni bändi sai omansa huomattavasti pienemmillä meriiteillä. Olen tullut nirsoksi, hilannut rimaa ylöspäin. Voin kuitenkin sanoa rehellisesti, että tämä turkulaisorkesteri ei ole vielä lunastanut kaikkia odotuksiani. 

Kirjoitan heistä nyt siksi, että bändi on viime aikoina aktiivisesti viestinyt olevansa studiossa työstämässä uutta materiaalia. Mielenkiintoni heräsi, ymmärrettävästi. Olenhan saanut tasaisesti gigsiä bändin aikaisemmastakin tuotannosta. Mukaan on vuosien varrella mahtunut monta hutia. Joukosta kuitenkin löytyy sellaisia helmiä, että todistettavasti bändi pystyy ottamaan homman haltuun helposti, jos sille päälle sattuu.

Olin todella iloinen huomatasseni, että yhtye oli rantautunut facebookiin. Oli myös ilo huomata, että bändi oli löytänyt uuden rumpalin. Eikä ketä tahansa vaan mm. Myne, Rites Of The Youth ja The Streamsista tutun Veli-Matti Saloniemen. Jos oikein käsitin, mies on vaikuttanut jo jonkin aikaa yhtyeen taustalla tuottajana. Täysivaltaisena bändiläisenä hänen vaikutuksensa materiaaliin on vielä suurempi. Ehdottoman hyvä asia Despair Academylle.

Despair Academyn solisti, paremmin ehkä soolotuotannostaan tunnettu Markus Perttula on yksi taitavimmista laulajista, jonka olen nähnyt esiintymässä. Olin katsomassa Despair Academyn keikkaa muutama vuosi takaperin. Muistan keikasta mielleyhtymät 90-luvun rock-yhtyeisiin ja Perttulan äänen. Voi pojat mikä laulaja. Markuksella, kuten monella muullakin virtuoosilla, oli kuitenkin ainakin muutama vuosi sitten ongelma, itsehillintä. Pop-musiikissa kun tunnetusti vähemmän on enemmän. Perttulalla enemmän tuntui..no, olevan enemmän.  Toivonkin, että tulevaisuudessa mies saa suodatettua suurimmat melodiakuljettelunsa sooloprojektiinsa, akustisen kitaran ja sellon päälle. Sinne kun ne ovat aina kuuluneetkin.

Sen enempää spekuloimatta mitä yhtyeen tuleva materiaali pitää sisällään turvaudun jakamaan teidän kanssanne klassikon. Allaoleva biisi julkaistiin tänään Bandcampissa. Tavallaan biisi siis on ajankohtainen. Ainakin ajankohtaisempi kuin mikään muu yhtyeen biisi tällä hetkellä. Fallen Star on aina   edustanut minulle parasta Despair Academya. Jos se tippuu, kannattaa melkeinpä tsekata bändin soundcloudista Rare Good Signs. On muuten timmi biisi sekin.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Posti: Annie Mall, HeadHeartHands & Consciousness Removal Project

ANNIE MALL

Joku sovinistitoimittaja jostain isosta lehdestä totesi joku aika sitten, että Annie Mall on loistava bändi. Sen lisäksi "Annie Mallin laulajalla on tissit, ISOT TISSIT". Härskiä meininkiä yhtä kaikki. En kuitenkaan voi olla eri mieltä. Annie Mall on todella kovaa kamaa, ja kyllä, laulajalla on tissit. Onhan hän nainen.

Yhtyeen soundi on stoner-riffeineen ja indiekertseineen ennen kaikkea mielenkiintoinen. Laulajan ääni toimii parhaimmillaan todella hyvin. Jotkut solistit vaan kuulostavat ihan hiton siisteiltä särötyksen läpi. Mielestäni bändin kannattaa ehdottomasti jatkaa myös tulevaisuudessa hivenen raskaammalla poljennolla ja efektoida solistia. Se voisi olla Annie Mallin trademark-juttu, garagevibaa.

Annie Mall säntäilee tällä hetkellä moneen suuntaan. Veikkaan, että bändi saa pian kiinni siitä lopullisesta suunnasta ja sitten bändiä ei pysäytä mikään. Toivottaan, että punainen lanka löytyy ennen kuin bändi alkaa äänittämään debyyttialbumiaan. Yhtye on jo tässä soidinasussa yksi mielenkiintoisimmista omaan haaviini pudonneista  nousevista indierock-yhtyeistä. Olen myös kuullut, että bändi on lisäksi kova keikkaratsu.  Paha sanoa, kun ei ole nähnyt. Mä vaan kerron mitä mulle on kerrottu.


-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HEADHEARTHANDS

Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat ja niin edelleen. Muuta yhteistä en sitten löytänytkään tämän nuoren helsinkiläisyhtyeen ja legendaarisen Fröberlin Palikoiden välillä. HeadHeartHands tuli vastaan jo viime helmikuussa, kun yhtye valittiin edustamaan Suomea Tallinn Music Weekille mm. The New Tigersin kanssa.

Olen auttamatta myöhässä,  yhtyeen EP julkaistiin jo toukokuun lopussa. Olen hidas reagoimaan. Tähän on kyllä syykin. En ollut hirveän innoissani HeadHeartHandsista aluksi. Yhtyeen nimi puistatti, ja kieltämättä edelleen puistattaa trendikkyydellään. Nimessä ei sinäänsä ole mitään vikaa, mielestäni kirjoitusasu olisi vaan voinut olla erilainen. Lisäksi yhtyeen juttu vaikutti hieman laskelmoidulta, enkä ollut varma pidinkö solistin tulkinnasta.

Olin kuitenkin todella positiivisesti yllättynyt sinkkubiisi Heroinesta. Biisi on  tykimpi, mitä mielikuvani HeadHeartHandsista oli. Kappaleessa lauletaan pelastavasta sankarittaresta, jota kaivataan paikalle. Biisi soundaa ammattimaiselta. Soitto on timmiä ja koukut riittävän voimakkaita. Kappaleen kruunaa kertosäkeissä mukaan hyppäävä naisääni, joka pamauttaa sellaiset stemmat matalalta laulavan solistin päälle, että huh huh.  Naisäänen tuoma lisäarvo onkin sellaista korvanamua, että suosittelen hyödyntämään tätä komboa myös tulevaisuudessa.




----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

CONSCIOUSNESS REMOVAL PROJECT

Consciousness Removal Project
on niin ässä bändi, että se olisi melkeinpä ansainnut ikioman postauksensa.  Aika ei kuitenkaan ole vielä oikea. Olen kuullut huhuja, että projektin ainoa todellinen jäsen, tuottajavisionääri Antti Loponen on jo äänittänyt puolet tulevan albumin pohjista. Odotukset ovat tottakai korkealla, mutta projektin historiaa yhtään tuntien odotukset eivät missään muualla voisi ollakaan.

Mikä sitten tekee CRPstä niin hyvän? No. Nimensä mukaisesti jok'ikinen kerta kun soittimestaan bändin levyä erehtyy julkisesti soittamaan joltain räjähtää tajunta. CRP on  kuin tarttuva virus. Virus, jonka olen todistanut kantautuvan musiikkidiggarilta toiselle. Virus, jota moni kantaa passiivisena kunnes se aktivoituu taivasta hivelevien melodioiden alla.

CRP ei ole musiikkia massoille. Moni ei koskaan tule ymmärtämään sen kauneutta. CRPn musiikki on todella raskasta, mikä tekeekin siitä vaikeasti sulatettavaa. Omaan makuuni pitkiä mättöriffejä on ehkä turhaksikin. Riffit toisaalta voisivat olla myös kekseliäämpiä. Mausteet kuten viulut ja syntikka tuovat  riffeihin todella paljon eloa. Koneiden kanssa pelaaminen sekoittaa pakkaa todella mukavasti. Näitä elementtejä toivon hyödynnettävän myös tulevilla CRPn pitkäsoitoilla.

CRPn tähän asti tuoreimman albumin The Last Seasonin voi käydä kuuntelemassa  kokonaisuudessaan joko Spotifyssä, tai bändin soundcloudissa. Levyä parhaiten kuvaa adjektiivit hiljainen, toiveikas, räjähdysaltis ja tuhoisa. Jostain syystä levyä ei koskaan julkaistu fyysisenä äänitteenä. Ilmeisesti bändi ei usko fyysiseen julkaisuun. Olen melko varma, että CRPn vinyyleille ainakin olisi  kysyntää.  Joten miten olisi Hra. Loponen?

(EDIT: The Last Seasonista on olemassa 100 kpl CD-painos, joka vietiin käsistä)

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Posti: Neondad, Hello Giants & Lady Escape

Huhuh. Pitäkää hatuistanne kiinni, sillä tästä postauksesta tulee pitkä. Mulle tulee nykyään paljon mailia bändeiltä. Se on mahtavaa. Olen löytänyt paljon uusia siistejä bändejä. Laittakaa siis jatkossakin vaan rohkeasti mailia. Päätin luoda uuden Posti-osion blogiini. Posteissa käydään läpi bändejä hieman lyhyemmin, tai pidemmin. Jokatapauksessa useampi kerrallaan.


NEONDAD

Neondad on röyhkeä, tai liian kaverillinen. Heidän lähettämästään mailista tuli sellainen olo, että minun pitäisi olla otettu siitä, että HE ovat lähestyneet minua. He kertovat olevansa hieman eri mieltä kanssani tietyistä artisteista, joita olen blogissani käsitellyt. Hyväksyvät minut kuitenkin kirjoittajana ja arvostavat suoraa kirjoitustyyliäni. Kiitos.

Neondad on loistava bändi. Yhtyeen nimestä taas voidaan olla montaa mieltä. Melkoisia vedenjakajia ovat niin ikään jäsenten nimet: Hung Dad, Lusty Dad, Feliz Navidad & Peter von Baghdad. Viimeistään bändin promokuva osoittaa, että homma on lyöty läskiksi. Neondad nauraa makeimmin. Laitetaan promokuvaan pillupaita päälle ja heitetään vähän äijäläppää niin kukaan ei hauku meitä indiehomoiksi. Hyväksykää valintanne. Olette Oulusta. Olette indiehomoja. Mitä sitten? Niin olen minäkin. Ei se ole mikään häpeä.  On parempi tehdä juttua täysillä ja ottaa vähän, kuin heittää kaikki menemään sen takia ettei uskalla mitään.

Kuten jo sanoin, Neondad ON loistava bändi. Minulle Neondad kuitenkin edustaa myös bändiä, joka omilla valinnoillaan pilaa mahdollisuutensa menestyä indie-kentässä.  Siksi toivonkin, että Neondad lopettaa pelleilyn ja alkaa tekemään hommaa tosissaan. Neondad on simpukka. Simpukka, jonka sisällä on helmi. Simpukka, joka pitää suutaan tiukasti kiinni. Simpukka, joka toivoo, että sen suun avaa helmenkalastaja.



-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HELLO GIANTS

Well hello! What is this? No jätit tottakai. Bändi, joka ilmestyy ainakin allekirjoittaneen facebook-profiilin tasaiseen tahtiin. Skandinaavista indiepopia soittava helsinkiläinen orgaaninen syntikka-ambient-yhtye. Blogeissa Mewiksikin kutsuttu, omasta mielestäni enemmän Snow Patrolilta kuulostava  hyvännäköinen pop-bändi.

Hello Giantsin uusi debyytti-EP Empires on mielestäni esimerkillinen bändin tuottama levy.  Empires soundaa erinomaiselta. Biisit on tuotettu viimeiseen päälle. Mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Empires ei kuitenkaan ole täydellinen. Se kaipaa vaaraa ja virheitä. Se kaipaa epäsovinnaisuutta ja asennetta. Kuvitelkaa unelmienne nainen. Nyt kuvitelkaa hänet ajamassa moottoripyörää. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Nyt kun Hello Giants on tehnyt täydellisen kuuloisen EP:n haluaisin nähdä bändin studiossa esimerkiksi  Nick Trianin kanssa. Ei mitään krumeluureja. Ainoastaan hyvä bändi, vahvat biisit, paljon variaatiota ja koukkuja, ja tuottaja, joka ei pelkää ottaa riskejä. Siinä on mielestäni täydellisen Hello Giants-levyn aineet.



--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

LADY ESCAPE

Lady Escape
on sitten jotain muuta. Edellisten yhtyeiden tavoin minulle entuudestaan täysin tuntematon. Sillä erotuksella, että olen kuullut yhtyeen nimen mainittavan eri yhteyksissä useasti. Vuonna 2004 perustettu vähän normaalista poikkeavaa indietä soittava yhtye on julkaissut tähän mennessä yhden EP:n, Unsung Land-pitkäsoiton ja nyt 4. huhtikuuta Festive Hearts-nimeä kantavan levyn.

On mielestäni melkein rikollista, että törmään Lady Escapen musiikkiin ensimmäistä kertaa vasta tänään. Luulisi, että leidistä oltaisiin höpisty Helsingin kaduilla jo pitkät tovet. Ja mistä minä tietäisin vaikka oltaisiinkin.

Lady Escape on vähän outo. Ehkä vähän liian outo Suomen indiepiireille. Niissä ei ole sijaa erilaisuudelle. Jos bändi on outo, sen keikalle ei voi mennä. On mahdollisuus, että alat itsekin näyttämään oudolta. Epäkiitollinen markkina-alue.

Onneksi Suomen puutteista kärsii vain rajoittunut sydän. Euroopassa leidien tyylinen musiikki on kovassa huudossa ja bändi on onneksi tajunnut sen. Bändin julkaisukiertueesta ainakin 3 keikkaa oli Suomen rajojen ulkopuolella. Ainoa järkevä reitti edetä on kävellä suoraan indien sydänmaille. Sinne missä erilaisuus on rikkaus. Sinne, missä Of Montreal ja Los Campensinos!kin ovat. Sinne, missä keikoilla tanssitaan ja ulkopaikkakuntalaisellekin annetaan aplodit.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

#21 Satellite Stories



Jos jostain pidän, pidän oppimisesta. Tällä viikolla olen oppinut, tai ehkä enemmänkin antanut itselleni luvan  pitää Satellite Storiesista. Olen todella kova Two Door Cinema Club-diggari ja oikeastaan oululaisten satelliittien ensimmäisestä demosta asti olen pitänyt bändiä vain suomalaisena versiona erinomaisesta irkkuserkustaan. Bändillä on aina ollut hyviä biisejä, esimerkiksi Helsinki Art Scene kolahti todella lujaa back in the day. En kuitenkaan ole halunnut antaa bändille mitään meriittejä, ikään kuin olisin sen jollain tapaa velkaa heidän irlantilaisille serkuilleen.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Suomessa vieläkin melko tuntematon yhtye on kiertänyt maailmaa, sainattu ulkomaiselle managementille, ja isolle keikkalafkalle, japanilaiselle Rallye-leibelille, saksalaiselle XYZ-leibelille ja suomalaiselle, Mirel Wagnerinkin taustalla häärineelle Kioski Recille. Satelliitit ovat selvästi tekemässä läpimurtoa ja oma veikkaukseni on, että yhtyeen debyyttialbumi tulee olemaan viimeinen palapelin pala yhtyeen menestyksessä Suomessa ja ulkomailla.

Satelliitit ovat jostain syystä aina saaneet paheksuvia katseita suomalaisilta. En tiedä johtuuko tämä oululaisuudesta, poikamaisuudesta, rallienglannista, vai mistä. Satelliitit ovat todellakin joutuneet tekemään töitä menestyksensä eteen. Näyttäisi kuitenkin siltä, että kova työ  vihdoin palkitaan.  Yhtyeen biisit soivat Yle X:llä ja keikkavenue on vaihtanut Loosesta Tavastiaan.

Yhtyeen tuorein sinkku Anti-Lover on todella tykki biisi, rallienglannista ei ole tietoakaan. Poikamaisuudestakin on jäljellä enää laulajan kenkku laulutyyli. Biisissä ei vallitse enää twodoorcinemacubmaisuus, vaan vivahteita on laajemmalta skaalalta. Soundi on kohillaan, niinkuin myös tuotanto. Tämän lisäksi on pakko sanoa, että jätkät ovat todella komistuneet alkuajoista. Räkänokkaisesta katulätkäketjusta on kehittynyt salonkikelpoinen indiebändi. Herkistyn. Mighty Ducks.

Olen kuullut pelkkää hyvää satelliittien livevedoista. Pojat vetävät kuulemma energisiä keikkoja ja tytöt joraavat eturivisisä. Löysin bändin facebookin kautta vuoden vanhan videon Home-biisistä. Haluan jakaa sen teidän kanssanne. Ainakin omalta osaltani video oli viimeinen niitti arkkuuni, hyvässä. Videolle vangitun lämmön määrää on vaikea kuvailla. Videota katsellessani en voi estellä hymyn muodostumista kasvoilleni.

Pirun hienoa, että satelliittipojat vievät tätä samaa lämmintä ilosanomaa myös maailmalle. Kaikki suomalaiset eivät ole viinaan meneviä kusipäitä. Meilläkin osataan pitää hauskaa ja hymyillä.  Nauttikaa kesästä!

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Biisi: Stockers! - TV Falls



Stockers!
yllätti minut eilen illalla uudella sinkulla. En ehtinyt heti tutustumaan kappaleeseen, mutta valitsin sen tänään päivittäisen tiskipinon tuhoamismusiikiksi. Hyvä valinta. Tiskit suorastaan pesivät itsensä. Uusi biisi on ultimaattista pahapoika-musaa. "Alfred hyppää kyytiin. Tänään ratsastamme Gothamin yössä ja etsimme halpaa viskiä ja naisia!"

Ensimmäinen mielleyhtymä kappaleesta oli luonnollisesti Smashing Pumpkinsin Zeroon.  Alkuriffissä on samanhenkistä rikollisen yön tuntua. Siinä missä kurpitsamurskaajat kuitenkin junnailevat biisinsä läpi samalla riffillä Stockers! painaa hölkkävaihteen silmään heti kun katse välttää. Biisissä on bändin aikaisemmasta tuotannosta tuttuja elementtejä, kuten taivasta lipovat kitarat ja simpsakasti sihisevä diskohaikka. Tällä kertaa en kuitenkaan enää ajatellut, että kuulostaapa tämä siltä ja siltä bändiltä. Ajattelin, että onpas Stockers!in kuuloinen biisi. Ja jumalauta kuinka rautainen kertosäe. Nokka pystyssä, asenteella, mitenkäs muutenkaan?

Kappaleen sanoituksista en saanut ollenkaan kiinni. Jotain jostain miljoonäribileistä, missä jengi joraa väärinpäin kuin nuket. Heitettiinkö TV alas ikkunasta, as in TV Falls? Ehkä ei. Tässä, kuten monessa muussakin Stockers!in biiseissä, teksti näyttelee hyvin pientä roolia. Kyseessä on bilebändi ja myönnetään, ainakin omalla kohdallani bilefiilis menee aina pipariksi kun aletaan puhumaan politiikkaa. Niin ja jos minulta kysytään, mielummin lauletaan vaikka panemisesta kuin rakkaudesta. Rakkaus on niin nähty. Kuten Tuomas Skopa laulaa: "Räppi kertoo siitä kun saadaan / Rokki taas siitä kun ei"


keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Nosto: Top Tigers Play New Sound



"Top Tigers Play New Sound" ei mikään mahdoton yhtälö. Kyseessä on siis turkulaisen The New Tigersin ja ruotsalaisen Top Soundin lehmänkauppa. Bändit valitsevat toisiltaan yhden biisin, coveroivat ja julkaisevat sen 7" splitillä. Ruotsissa julkaisun hoitaa Ca Ira, Suomessa Soliti. Kyselette jo varmaankin päässänne minkäköhän biisin ruotsalaiset valitsivat tiikereiltämme. No, vastaus on kestosuosikki, läpimurtosinkku Pocketful Of Sand.




Top Sound, niinkuin moni muukin nousukas ruotsalainen, on minulle bändinä täysin tuntematon. Olen koittanut sivuuttaa ruotsin indieskeneä jo vuosien ajan. Totuus on se, että Ruotsissa on jokaista hyvää suomalaista indiebändiä kohden 2 vielä parempaa. Kyseessä on suo, jonne voi astua niin syvälle, ettei ikinä pääse pois. Top Soundin versio tiikereiden biisistä on hyvä, vaikkakin ei yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Ruotsalaisilla on selvästi hyvät musiikilliset lähtökohdat. He eivät vaan varsinaisesti tuo mitään uutta pöytään.



Tiikereiden versio on vähän yllättävämpi.  Alkuperäinen biisi toi mieleeni sambakarnevaaleille juuttuneen The Beatlesin. The New Tigersin versio on enemmän bossa novaa. Kansikuva on aika lähelle totuutta. Tämän träkin voisi hyvällä omatunnolla viedä rantsulle, vielä kun kelit sallisivat. Cover kantaa kunnialla maaliin ja jättää hyvän fiiliksen. Biisissä itsessään ei ole mitään spesiaalia. The New Tigersille tyypilliset elementit ovat ilmassa ja mielestäni bändi ounaa Top Soundin biisin todella hienosti.

Näkisin, että cover-tempauksella ollaan haettu molemmille bändeille uusia markkinoita. Ensi vuoden Monsters Of Popissa sitten nähdään onnistuttiinko. Tiikereille ainakin on buukattuna yksi keikka Tukholmaan, coverin ansiota? Ken tietää. Barbie ei kerro. Kävi miten kävi, hauska idea.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Biisi: Varvara - If I



Näyttäisi siltä, että bändien esittelemisen sijaan tämäkin blogi on suuntautumassa enemmän biisien ja asiasisällön esittelemiseen. Bändeistä kirjoittaminen on raskasta ja vaatii vahvan kokemuspohjan esiteltävästä bändistä. Biiseisistä kirjoittaessa on helpompi pysyä ajankohtaisena ja ennen kaikkea ajan tasalla. Lisäksi postaukset voi pitää lyhyinä, jolloin ehtii kirjoittamaan useammasta biisistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Suomessa olisi yhä satoja esiteltävän arvoisia bändejä. Olen vaan laiskan pulskea kissa. Laiskan pulskea, viiksekäs kissa.

Kirjoitan tänään Varvarasta, jolla on muuten todella outo nimi. Varvara on indierock-yhtye mistäs muualtakaan kuin Haminasta. Bändi on pelannut taitavasti Hamina-kortin ottaen samalla haltuun koko Haminan musaskenen valokeilan. Hyvä idea, Haminahan se omallanikin kohdalla varasti huomion.

En ollut tähän päivään mennessä saanut aikaiseksi kuunnella bändin tuotantoa. Tämä todennäköisesti johtui bändin oudosta nimestä. Tänään oli kuitenkin otollinen hetki. Luin saatteen, laitoin biisin pyörimään ja yllätyin. 4 minuuttia hujahti heittämällä. Bändin toukokuun lopussa julkaistu If I-sinkku on erinomainen. 

If I:n musavideon on tuottanut Magdalena Spiik ja Viro Tuotanto –ryhmä, joka voitti tänä ja viime vuonna Uneton48 –lyhytelokuvakilpailun. Videolla ronskit, tatuoidut ja jonkin sortin liassa möyrineet miehet herkistyvät yhteislauluun nuotion äärellä. Ohjaaja on saanut hienon kontrastin modernin suomalaismiehen kahdesta eri puolesta. Tunnelma kasvaa niin biisissä, kuin videossa loppua kohden. Jäin enää kaipaamaan loppuun kuvaa imettävästä naisesta, sekä hänen ja solistin kuvitteellisesta esikoisesta. Se olisi kruunannut videon, mutta halaavat miehet käyvät myös ja sopivat varmasti paremman sanoitusten tematiikkaan. 



lauantai 14. heinäkuuta 2012

Lavalla: Burning Hearts, Big Wave Riders & French Films

Burning Hearts (kuva pöllitty NRGMlta)
Tammerfest ei tänäkään vuonna yllättynyt. Ohjelmisto koostui lähinnä keski-ikäisille suunnatuista suomirock-bändeistä, heidän lapsilleen ja lapsenmielisille suunnatuista rap-artisteista, sekä pakollisesta hevi-illasta. Kuten viime vuonnakin, itselleni mielekkäin musiikillinen anti nähtiin Tammerfestin demolassa Laikunlavalla, sekä Tammerfestin pakollisessa indieillassa perjantaina YO-talolla.

Tänä vuonna lipun hinnaksi YO-talolle oli valikoitunut 12/15. Sanotaan, että hinnassa oli Tammerfestin tuntua. Suolainen lipunhinta meinasi maksaa  osallistumiseni. Keikan maksaessa yli kympin on oltava luvassa jotain spesiaalia, ulkomaan elävä, tai tarjonnan ylittävä kysyntä.

Olin positiivisesti yllättynyt artistivalinnoista. Burning Hearts on ollut tutkallani jo pidemmän aikaa. Big Wave Riders on ollut hyvin esillä tässäkin blogissa ja odotin innolla miltä bändi soundaa kunnon venuella. Hykertelyä herätti myös pääesiintyjä French Films, joka on viimeaikoina päässyt nauttimaan menestyksestä niin kotimaassa, kuin Euroopassakin. 

Väkeä oli alusta asti ihan mukavasti. Ensimmäinen bändi aloitti vasta klo 23. Yleisöä valui sisään YO-talolle aina klo 00 asti. Viimeiset tyypit tosin tulivat mestoille vasta viisi minuuttia ennen French Filmsiä. Aika rikasta. Soittojärjestystä kun ei edes oltu ilmoitettu  ennakkoon.

Olen potenut aina toukokuisen Brightonin reissuni jälkeen "Englannin jälkeistä krapulaa". Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että olen mieltänyt kaiken suomalaisen paskaksi. Jopa kaikki hyvät asiat. Paskaa, paskaa, paskaa, paskaa. Burning Hearts kuitenkin oli kaikkea muuta. Yhtye toi puoleksi tunniksi Brightonin YO-talolle. Burning Hearts on  hiffannut mistä on kyse. Koneelta tulee taustoja, laulajalla on syna, kitaristi ja basisti vaihtavat soittimia, kaikki laulaa. Konerummut ja aidot rummut päälleikkäin. Aijaijai mitä hunajaa korville. En uskonut törmääväni näin hyvään bändiin Suomessa.

Pakko antaa propsit myös YO-talon loistavalle talon miksaajalle. Burning Hearts soundasi todella isolta ja selkeältä. Oikeestaan ainoat asiat, jotka eivät olleet napissa olivat välispiikit. Solistia selvästi sieppasi yleisön passiivisuus. Kommentit, kuten "Yhden jalka näytti vipattavan takarivissä. Säälittävää." (edit: korjaus ei säälittävää, vaan tätä lisää.)  ja "Olette varmaan tulleet tänne suoraan Staminan keikalta, niin jäykän näköistä meininkiä", eivät ole parhaita yleisönsulattajia. Tai sitten ovat, sillä näiden näpäytyksien jälkeen jengi alkoi joraamaan. Mielestäni  meiningin kuitenkin tulisi lähteä lavalta ja tarttua yleisöön, ei toisin päin.

Heti Burning Heartsin lopetettua eturiviin alkoi kerääntymään trendikkään näköisiä tamperelaisnuoria. Pystyn kuvittelemaan millaiset kissan päivät heillä oli, BWR ja French Films samassa illassa. Tällä kertaa BWR soundasi hyvältä. BWRn miksaaja selvästikin tiesi miltä bändin kuuluu kuulostaa. Lyhyen linjacheckin jälkeen miksaaja taikoi bändille lähes levytasoiset soundit. Täysin erilaiset kuin Burning Heartsilla, mutta musatyyliin sopivat. Kitarat olivat kuulaat, laulu efektoitu ja basso länkyttävä.

BWR oli livenä erittäin energinen. Bändi soitti tiukasti ja solistikin oli tällä kertaa todella napissa. Parhainta antia olivat "wuuuu"-kohdat, joissa  koko bändi lauloi messissä. BWR soitti aika monta uutta biisiä. En tuntenut puoliakaan biiseistä, jonka takia keikka tuntui vähän pitkältä. Voi myös olla, että aloin tässä vaiheessa olemaan jo vähän maistissa. Muuten, jätkillä ei ollut aurinkolaseja päässä. Se hämmensi. Ilmeisesti unohtivat Helsinkiin. Eikö BWR ja aurinkolasit ole vähän sama kuin Mötley Crüe ja Jack Daniels?

Osittain humalatilani takia, osittain myöhäisen aikataulun (01.00) takia minulta jäi suurin osa French Filmsin keikasta näkemättä. Mitä keikasta kuitenkin jäi mieleen oli ensinnäkin se, että soundin kanssa oli ongelmia. Bändin oma miksaaja oli ensimmäinen, joka astui YO-talon akustiseen kuoppaan. Paikka nimittäin on hyvin arka liian kovilla voluumeilla ja luukuttaminen YOlla johtaa epämääräisten taajuuksien korostumiin ja määrittämättömään meluun. Tämän lisäksi bändiltä hajosi kitaravahvistin ensimmäisen biisin jälkeen. Perjantai 13. Kyllä kyllä.

Ulkoisesti bändi muistutti hesarilta kasattua juopporetkuetta. Olikin pienoinen yllätys, kuinka jumalattoman tiukasti soitto kulki. Bändi aloiti keikan uuden sinkkunsa When people like you filled the heavens kanssa. Hyvä biisi. Livenä lähes punkilta kuulostanut kappale olisi yhtä hyvin voinut soida Liverpoolilaisen kapakan jukeboxista joukkotappelun taustalla. En osaa tarkalleen sanoa, minkä biisin kohdalla lähdimme seuralaiseni kanssa himaan. Bileet olivat kuitenkin vasta alkamassa. Sääli.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Nosto: Sydäm(m)ellinen PMMP



Olen täpinöissäni. Olen urbaamisen bloggaamisen supersankari. Postaan mistä tahansa. Rannalta, tai vaikkapa Tammerfesteiltä, kaljaa juovien juoppojen keskeltä.  Tämänpäiväinen postaukseni liittyy löyhästi Tammerfestiin. Olin nimittäin aikeissa kirjoittaa keikka-arvion PMMPn Tammerfestin Pakkahuoneen keikasta. Epäonnekseni (toisen onni on toisen epäonni) liput olivat päässeet loppumaan. Se ei haittaa. Olin niin PA, että minulla ei olisi ollut varaa edes olueen. 

PMMP ansaitsee paikkansa blogissani muutenkin. Kyseessä ei ehkä ole tuntematon bändi. PMMP on aina ollut menestynyt, rusketusraidoista asti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä ole yksi Suomen parhaimmista yhtyeistä. PMMP nimittäin on ihan hitosti kovempi kuin moni hypettämistäni villapaita-/surffitukkabändeistä. Tämän sanottuani haluaisin lisätä vielä Tammerfestin hengessä, oletteko koskaan nähneet Stam1naa livenä? Huhuh. Menkää ihmeessä.

Miksi juuri PMMP? Miten kaikista TV-formaatti-virityksistä ei tullut yhtä menestyneitä kuin PMMP:stä. No. Toisin kuin esimerkiksi Jenni Vartiaisen pinnalle pompauttanut Risto Asikaisen musiikkioksennus Gimmel, PMMPtä ei perustettu televisiossa. PMMPn jäsenet eivät voittaneet. He olivat häviäjiä kilpailussa, jonka voittaja sai palkinnoksi heittää hyvästit musiikilliselle uralleen. Paitsi tietty Jenni, joka alkoi seurustelemaan  tuottaja Jukka Immosen kanssa, loppu on historiaa. PMMPllä on  Jori Sjöroos, duon henkinen johtaja, Dumbledore, Gösta Sundqvistin jälkeen nerokkain Pop-säveltäjä Suomessa. Eiku. Hitto, Gösta on kuollut. No Leevi & The Leavings elää aina. Sanotaan näin. Voisin väittää, että näemme Jorin kanssa silmä silmään tästä asiasta.

PMMP neitoset ovat karismaattisia ja vetävät keikat täysillä. Heillä on äärettömän kova bändi ja kun sanon kova, en tarkoita Lenni-Kalle Taipale-kovaa, vaan puhutaan Lemmy Kilmister-kovasta. Ja ne stemmat, oletteko kiinnittäneet huomiota? Kukaan ei tee yhtä hyviä stemmoja kuin Mira Luoti, joo aika paljon sanottu, mutta seison sanojeni takana. PMMP parhaat puolet oikeasti ovat nerokkaasti tehdyt sovitukset, ennen kaikkea sointuvaihdot, viekkaat stemmat ja Paula Vesalan taito kirjoittaa aroista asioista koko kansan suuhun sopivia lyriikoita. PMMP myy platinaa, joka kerta syystä. Toisin kuin Apulanta, PMMP osaa uudistua.

Olen nähnyt PMMP:n kolmesti livenä (televisiosta). Yksi suurimmista huolistani tällä hetkellä on, että bändi ehtii jäämään keikkatauolle ennen kuin ehdin näkemään heidät in flesh and bluud. Keikkatauot ovat vääjäämättömiä kun pienet lapset eivät kasvata itse itsiään. En kuitenkaan ole niin turhamainen, että jäisin rannalle uikuttamaan PMMPn perään. Äh, ketä huijaan, tottakai jään rannalle uikuttamaan. Paula ja Mira eivät saa jäädä tauolle. En ole valmis. No ehkä vuodeksi, mutta olisiko sitten uusi tsäänssi?

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka PMMP jäisi pidemmällekin tauolle. Kuten blogini on osoittanut, uusia PMMP:itä on kasvamassa autotalleissa (ja kotistudioissa) ympäri Suomea. Totuus kuitenkin on, että ei ole PMMP:n voittanutta, vaikka yrittäneitä kyllä löytyy. Paulan ja Miran kemiaa ei voi uudelleen luoda. Sitä ei voi oppia. Loppujen lopuksi PMMP kuitenkin on vain kaksi aivan älyttömän lahjakasta ihmistä, jotka päätyivät samaan pöytään hyvin pitkälle siiderille.


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Biisi: Constables - Colours



Ei hätää. Tästä blogista ei ole tulossa uutisten jakamiseen keskittynyt biisiblogi. Kuten vähän aikaan sitten kirjoittelinkin, olen löytänyt aika pommeja bändejä viime aikoina, tai ainakin pommeja biisejä. Otan oikeuden pitää pientä breikkiä bändiesittelyistä ja keskityn biiseihin. Tämä teksti saattaa mennä vähän enemmän vastineen, kuin hypetyksen puolelle, mutta koittakaa jaksaa.

Singin' Drunken Lullabies
postasi eilen kotimaan katsauksen. Listan kärjessä sattui olemaan eräs bändi, jota olen itsekin pitänyt silmällä. Constables, nuorten helsinkiläisten jannujen indie rock-yhtye, joka julkaisi kesäkuussa ensimmäisen singlensä Colours / Still. Constablesista ei ole kirjoitettu vielä käsittääkseni missään muualla kuin SDL:ssä ja nyt minun blogissani. Vaikka en itsekään rakastunut bändiin heti, viimeistään 3 kuuntelukerran kohdalla oli selvää, että Constablesin musiikissa on järkeä.

Uskoisin, että syy miksi Constables tippuu niin kovaa on se, että yhtye muistuttaa minua vanhasta Disco Ensemblestä. Nuoria, intohimoisia kavereita, rinta koholla, soittamassa rockia. Upeeta. Asennetta. Rockissa 80%  on kiinni asenteesta. Sitä joko on, tai ei ole. Toinen juttu, mikä herätti kiinnostukseni. Bändi on jo  aikaisessa vaiheessa rajannut itsensä ulos trendikkäästä ysäri-junasta. Soundi on huomattavasti puhtaampi ja tuotetumpi. Constables ei haikaile, vaan on rehdisti 2000-lukua.

Mielestäni bändin soittotaito on täysin napissa.  Laulajan ääni on vielä vähän raaka, mutta taitoa löytyy ja ääntäminen on kunnossa. Laulaja jää kaipaamaan enää viskiä ja savuisia bäkkäreitä. Mitä tulee itse biiseihin, jos jotain nipottamista, niin Colours ei kasva tarpeeksi, biisi voisi olla vielä isompi loppua kohden ja olisin itse jättänyt tässä vaiheessa Stillin julkaisematta. Se heikentää Coloursin voimakasta ensivaikutelmaa ja olisi toiminut paremmin uutena sinkkuna syksyllä. 

Haluan kannustaa Constablesia olemaan vielä röyhkeämpi.  The Nationalin, Hurtsin ja Interpolin haaskalla on tilaa. Siihen päälle vaan Lapkon koukkujunttaa niin koktail alkaa olemaan valmis. Ei ole häpeä lainata, oikeasti. Kunhan ei koskaan palauta ja muistaa kiittää. Ja mitä tulee persoonallisuuteen, ei kannata katsoa Poria pidemmälle. Suomi on lainaamisen luvattu maa. Ei täällä kukaan mitään ole itse keksinyt.

Vahvin pointti tässä kaikessa, ja syy miksi kai alunperinkin tätä postausta lähdin kirjoittamaan on se, että jos näin nuoren yhtyeen ensimmäinen demo, koska sehän tämä on, kuulostaa näin älyttömän hyvältä, niin morjes! Siis ihan oikeasti MORJES! Voitte jätkät mennä tylysti kenkimään ne Suburban Triben bändärit mäkeen sieltä Loosen  yläkerran loosista ja taputtaa itsiänne isolla kädellä selkään. Just näin.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Biisi: Big Wave Riders - Sunny Season


Lupasin itselleni blogiurani alussa, että en kirjoittaisi samasta bändistä kahdesti. Lupasin sen jälkeen, että en kirjoita uudestaan bändistä, joka ei jaa ensimmäistä bloggaustani. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kaksi lupausta rikki ja minkä takia, koska Big Wave Ridersin tulevalta pitkäsoitolta julkaistiin tänään uusi biisi.

Soliti tekee erinomaista työtä bändiensä promoamisen suhteen. Nickiltä on kiva saada postia, hän on huomaavainen. Kaikki info löytyy, kuvat, linkit ja yleensä myös vähän jotain pientä kulissien takaa.  Kiitos Solitin hyvän ja kattavan tiedottamisen rikon nyt itselle asettamiani lupauksia.

Olen ehtinyt seuraamaan Solitin bändien menestystä sen verran, että oli minulle pieni yllätys miten maltillisesti Sunny Season on otettu vastaan. Okei, biisin julkaisemisesta on nyt kulunut neljä tuntia ja se on noteerattu neljässä blogissa, mutta biisi ei ole kerännyt samanlaista sokeaa rakkautta kuten esimerkiksi Black Twigin Lake Song. Vielä on toki aikaa ja bloggaajia on pieni pallomme pullollaan.

Kuten Alice & June jo blogissaan kirjoittivatkin, Sunny Season ei ole kauhean kesäinen kappale. Biisi lähtee käyntiin hienosti groovaavalla rumpubasso-nytkeellä, joka jatkuukin läpi kappalleen. Syntikka ottaa biisissä isoa roolia ja melkeen sanoisin, että syntikka on yhtä kuin tämä biisi.

Kappale soundaa todella jännältä. Tuntuu siltä, että kaikki soittimet oltaisiin soitettu samassa tilassa yhdessä isossa vaihevirheessä, lauluja myöten. Laulu ei kuulosta ihmiseltä, akkari ei kuulosta akkarilta, perkat eivät kuulosta perkoilta. Kaikki on otettu vaihtoehtoisesta ääniuniversumista. Solitin bändeillä on aikaisemminkin ollut epäsovinnaiset soundit ja veikkaan, että syy siihen on Trianin  omastani jonkin verran poikkeava soundimieltymys. Triani tekee rujoa soundia, mutta tällä hetkellä se soundi on kuumaakin kuumempaa Euroopassa.

Mitä tulee itse biisiin, se on mielestäni parasta Big Wave Ridersia pitkään aikaan. Bändi on vihdoin uskaltanut painaa menovaihteen silmään ja French Filmsin uuden sinkun kuulleet tietää, että tämä musiikkityyli on omimmillaan silloin kun tempo pysyy korkealla. En kuitenkaan tämänkään biisin perusteella odottaisi BWR:ltä kansainvälistä läpimurtoa. Mielestäni laulusuoritus ei ollut ihan napissa. Laulajalla on maneereita ja jonkin verran petrattavaa vireen ja ääntämisen kanssa maksimaalisen kaliforniajeejeen saavuttaakseen. Pieniä juttuja, mutta  saattavat selittää maltillisen vastaanoton. Aika näyttää. Ainiin ja jos joku ei vielä tiennyt:

BWR:n Life Less Ordinary-debyytti julkaistaan 24.8.2012. Ei siis enää pitkään!


sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

#20 The Reed Fags



Eeppisen kirjoitusputken grande finale on käsillä. En muistaakseni ole kertaakaan tehnyt kolmea postausta yhteen viikonloppuun. Se kielii kahdesta asiasta: En ollut Ruisrockissa ja koitan hyvittää sen itselleni postaamalla bändeistä, jotka eivät myöskään olleet Ruisrockissa. Ja lähiaikoina vastaan on tullut iloittava määrä todella kovia bändejä. "Ai nii joo"-reaktioita. Olen koskettanut vasta jäävuoren huippua.

Koska turkulaisista ei tunnetusti voi kirjoittaa liikaa, sihdissäni on jälleen turkulaisia. Tällä kertaa listalleni valikoitui yhtye nimeltä The Reed Fags. Tuttavallisemmin fägärit on vuoden 2011 alkupuoliskolla perustettu indie rock-yhtye. Eteläisen Suomen tietoisuuteen bändi nousi keväällä 2012, kun he voittivat turkulaisen bändikilpailu Turku Bandstandin. Fägärit ovatkin dominoineet kilpailua mukavasti, 2/5 bändin jäsenistä nimittäin vaikuttaa myös vuoden 2010 voittaja Auntie Maryssa.

The Reed Fagsin soundissa ensimmäisenä huomio kiinnittyy kolmeäänisiin lauluharmonioihin. Pojat laulavat puhtaasti ja synkassa, levyllä ja livenä. Lisäksi yhtye sekoittaa musiikkiinsa perkussioita ja syntikoita kivalla otteella. Vielä on liian aikaista puhua Turun Beach Boyseista. Toivon, että ei koskaan tarvitsekaan. Biisien välisen hajonnan perusteella yhtye etsii tyyliään. Bändissä on 5 jäsentä, mahdollisuudet ovat rajattomat ja soundia kannattaa ehdottomasti jalostaa ajan kanssa.

Valitsin bändiltä esiteltäväksi Smoke Signals-kappaleen. Se on hyvin lähellä sitä musaa, mitä tämän vuoden musamessujen showcase-keikoilla, kuten The Great Espacessa ollaan kuultu. Focusta voisi siirtää vielä enemmän rytmeihin ja outoihin soundeihin.  Ja miksei lisätä koneita. Syna fägäreillä onkin kovassa käytössä, mutta sitä soisi käytettävän innovatiivisemmin. Bottom line voisi olla lisää kaikkea. Sitten kun keikalle ei voi enää lähteä ilman samplereita, taustanauhoja ja padeja, ollaan lähellä totuutta.

Nuori turkulaisorkesteri ottaa askelia oikeaan suuntaan. Piin kovana keikkajyränä tunnetut fägärit keikkailevat aktiivisesti, myös Turun ulkopuolella.  Jostain syystä turkulaisille bändeille tuntuu olevan todella vaikeaa päästä keikalle Turun ulkopuolelle. Kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö turkulaisia huolittaisi keikalle. Kyse on siitä, että turkulaisilla on todella suuri kynnys poistua kotikaupungistaan. Sanovat vielä, että helsinkiläiset bändit ovat jumissa hesaskenessä, kokeilkaapa turkuskeneä.

P.S. Ja vinkkinä bändeille: Älkää tarjotko niille hesalaisille keikkapaikoille kolmen ulkopaikkakuntalaisen  bändin iltoja. Ei mene läpi. Ja vaikka menisikin, kuka tulee katsomaan?  Kaksi helsinkiläistä bändiä + te. Piste. Vinkkinä vaan.


lauantai 7. heinäkuuta 2012

#19 Barry Andrewsin Disko



Jukka Herva
n sooloprojekti. Jälleen yksi todiste luovan hulluuden olemassaolosta planeetallamme. Jotkut rakastaa, toiset vihaa, mielipiteitä löytyy. Yksi mies, yksi mikrofoni ja pirusti melua lyöviä koneita. Siinä rakennusainekset unenomaiseen sekamelskaan, joka kulkee nimellä Barry Andrewsin Disko.

Rovaniemeltä Turkuun muuttaneen Hervan soundi on kieltämättä mielenkiintoinen. Ensimmäiset julkaisunsa kasetille (millekäs muullekaan) jo vuonna 2010 tehnyt mies löysi 2011 vuoden puolessa välissä itselleen sopivan taistetuluparin Sami Sänpäkkilän jokerikorttiarmeija Fonalista. Hervalle uskottava leibeli oli tarpeellinen hyväksynnän sinetti. Ilman sitä Barry olisi todennäköisesti jäänyt omaan arvoonsa. Tulevaisuuden tusinan kaltaisista meriiteistä olisi voinut vain haaveilla. 

Arvosteluissa suitsutusta ja kuraa puoleensa saanut debyyttialbumi Kuka Siellä? on tyyliltään lo-fi:ta. Nostaisin mielelläni esille pitkäsoitolta sinkkubiisin Lampaita. Se edustaa Barrya helpoimmillaan ja antaa kuulijalle mahdollisuuden ymmärtää ja tykästyä. Lisäksi se on mielestäni  yksi hienoimmista suomenkielisistä biiseistä vähään aikaan.  En osaa vielä sanoa, onko levy varsinaisesti pommia, mutta suosittelen jokaista ottamaan selvää ja muodostamaan oman mielipiteensä. Jos Sänpäkkilän twitteristä oikein ymmärsin,  levyjä on vielä aika lailla jäljellä ja kotimaista musaa voi ja pitää tukea. Albumin voit kopata ostoskoriin Fonalin verkkokaupasta.

Barry Andrewsin Disko on ollut kiitettävästi esillä myös livenä. En valitettavasti osaa kertoa teille missä ja milloin, koska keikkoja ei ole listattu minnekään. Yleisön kannalta tilanne on siis vähän kinkkinen. Mutta jos olet niin onnekas ja bongaat Barryn keikan kotikaupungistasi niin pidä itseäsi etuoikeutettuna ja mene katsomaan. Barryn facebookiista voi myös käydä vakoilemassa tulevia esiintymisiä.

EDIT: Täältä löytyypi lista menneistä ja mahdollisesti kesän jälkeen myös tulevista keikoista..

p.s. Tsekkaa myös Sänpäkkilän ohjaama video. Biisi on nimeltään Talitintti. Musavideoita voidaan tehdä myös nollabudjetilla. Kaikki lähtee ideasta.


perjantai 6. heinäkuuta 2012

#18 Oranssi Pazuzu



En ollut mitenkään latautunut postaamaan blogiini. Olin uimarannalla, okei vähän varjossa, mutta sen verran paisteessa, että tuntui mukavata.  Latasin puhelimeen ennen biitsille lähtöä indieplaylistit April, May & June. Tarkoituksenani oli viettää mukava kitarapopin-täyteinen hetki rannalla. Yhtäkkiä soittimestani kuitenkin pamahti ilmoille hyvin synkkiä ja piinaavia säveliä, en ollut muistanut painaa sufflea pois päältä. Päiväni rannalla sai  uuden merkityksen. Olin tyystin unohtanut yhden parhaimmista. Oli aika kirjoittaa.

Tällä kertaa luvassa aurinkoinen teksti tummanpuhuvasta bändistä. Kyseessä tottakai seinäjokelainen kokeellisesta black metallia soittava Oranssi Pazuzu-orkesteri. Tämä bändi, jos jokin, herättää mielipiteitä, hyvä niin. Go controversial or go home.

Oranssi Pazuzu ei ole mitenkään kauhean tuore juttu, mutta heidän soundinsa  on. Tuoreinta mitä black metal-piirit ovat saaneet vuosiin ja ehdottomasti allekirjoittaneelle Satyriconin  jälkeen sitä helpoiten nieltävää örtsikkää. Pazuzun paatoksessa on hullu gruuvi. Se tekee musasta helposti lähestyttävää.
 
En ole koskaan välittänyt metallimusiikista, en ole metallimiehiä. Äidinmaidossani oli pieni unssi Numetallia, enkä ole koskaan kieltäytynyt erästä Metallica-teemaista Lars Ulrich juomapeliä. Siinä se oikeastaan. Uskon, että myöskään Pazuzun leirissä metalli ei ole kovimmassa huudossa. Musiikissa on perinteiselle black metalille tuntemattomia sävyjä. Pazuzu lainaa vaikutteita indie- ja postrockista. On päivänselvää, että kaverit eivät ole täysin tosissaan. Kyse ei ole black metalin hienosäätämisestä, vaan täysin uuden musiikkityylin kehittelemisestä. Lopputulos on cocktail tarttuvaa, jopa tanssittavaa melua, jonka sisältä nousee upeita melodioita ja koukkuja. Kuin ihmeen kaupalla biisit onnistuvat säilyttämään punaisen langan. Musiikki on parhaimmillaan kaunista ja oivaltavaa. Pahimmilaan, no, puhdasta pahuutta.

Bändin tarinasta ei ainakaan vähemmän epäsovinnaista tee fakta, että heidät sainattiin viime vuonna Universalin alaisuudessa operoivalle metallilafka Spinefarmille. En tiedä onko tämä näkynyt levymyynnissä, mutta ainakin bändi on saanut kansainvälistä kiinnostusta osakseen. Pazuzu on päässyt kiertämään maailmaa ja keikkaillut mm. isoilla metallifestareilla Euroopassa. Aika hyvin bändille, kuin bändille. Eikä unohdeta, että Pazuzu laulaa suomeksi. Pistää kuitenkin miettimään olisiko Pazuzu vielä menestyneempi esimerksi oudoista bändeistään maailman turuilla tunnetun Fonalin riveissä.

Näyttävistä liveistään tunnettu Pazuzu on parhaimmillaan irrottamassa päitä suomalaiselta heviyleisöltä pienillä klubeilla. Jos saat mahdollisuuden mennä todistamaan Pazuzun live, suosittelen. Uskon, että pian yhtye ei enää ole meidän suomalaisten pieni sisäpiiribändi, vaan yksi Euroopan kuumimmista metallinimistä. Ei siihen tarvita enää kuin ripaus onnea, miljoona sähköpostia ja näyttävä musiikkivideo.

Mulla ei tällä kertaa ole muuta sanottavaa. Keskityn taas auringonottamiseen ja laitan suflen pois. Tässä teille kuitenkin upea sinkkubiisi Komeetta viime vuonna julkaistulta Kosmonument-albumilta. Jos liikutte Joensuussa käykää koppaamassa bändin keikka Ilosaarirockissa lauantaina SUE-lavalla klo 14. Se on aikaisin, mutta se on parasta.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Nosto: Flow O.S.S 2012



Flow Heineken O.S.S. tulokset tulivat tänään. Olin aluksi todella pettynyt näkemääni. Äänestyksessä nimittäin oli mukana todella laadukkaita orkestereita. Omista suosikeistani ei yksikään päässyt festareille. En sano, että valinnat olivat huonoja. Tai no, ketä huijaan, mielestäni valinnat olivat muutamaa poikkeusta vaille  huonoja. Ottaen huomioon millaisia kultakimpaleita oli tarjolla.  Ei voi sanoa. Kansa päätti. Vai päättikkö? Loppupeleissä valinnat teki DJ Fiskars. Kritiikin verhon taakse piiloutuva musadiggari, aivan kuten allekirjoittanutkin. Asiaan.

Onneksi mukaan mahtui Straktobeam, joka herätti mielenkiintoni jo aiemminkin hienolla avaruusmaalailullaan. En ole ehtinyt bändistä kirjoittaa. Silti Straktobeam on ehkä ässintä kamaa, mitä Flow O.S.S.:ssä tullaan tänä vuonna näkemään, virittäydy siis ainakin heidän keikalleen.

Aiheellisesti mukaan pääsi myös Asta Emilia & Omor, joka voitti äänestyksen. Pakko kuitata  Asta Emilia & Omorin nettipreesensistä. Todella kehnoa ottaen huomioon, että onnistuivat keräämään yli 600 ääntä. Soundcloudissa biisit on miten sattuu, Myspace on sottainen sekoitus kaikkea ja Facebookissa ei ole linkkiä bändin musiikkiin ja hetkinen...kuulevatko korvani yhdellä mikillä äänitetyn demon? Mitä tämä on? No ainakin virkistävää verrattuna miljoonan dollarin kuuloisiin "demoihin". Musiikki on laadukasta ja soitto sujuvaa, mutta koko paketissa on jotain sanoinkuvailemattoman ärsyttävää. Se on se Sibisviba. En ikinä haluaisi kuulla  sibisvibaa popmusiikissa. En siedä ammattimuusikoiden soittoa. Liian kaunista, liian täydellistä.

Hermanni Turkki
taasen vaikuttaa aivan täydelliseltä vastakohdalta Asta Emilialle, hyvässä ja pahassa. Turkissa takkuilee lähinnä bändin nimi. Se on aika kamala ja saattaa katkaista yhtyeen puolesta joitain tulevaisuuden etenemismahdollisuuksia. Turkin musiikki vaikutti aika letkeältä ja voisin hyvin kuvitella viihtyväni yhtyeen keikalla. Vähän ehkä liian Woodstock-leirintäalue-henkistä omaan makuuni. Hippitytöt diggailee. Hyvännäköisiä jätkiä.

Sitten tottakai Antero Lindgren. Kuka nyt ei tykkäisi Anterosta. Vielä ennen tätä kesää ei kukaan. Mutta nyt kaikki puhuvat Antero Lindgrenistä. Nyt mies on kaikkien huulilla. Onneksi ei kirjaimellisesti. Anteron keikkaa muuten kannattaa mennä katsomaan. Voi hyvin olla että mies on Flow O.S.S:n tämän vuoden tunnelmallisin live.

Kultabassokerhon tyydyn skippaamaan suoralta kädeltä vedoten tietämättömyyteeni. Mikä hitto on kultabassokerho? Kuulostaa helsinkiläiseltä. Oletteko muuten kuulleet ruotsalaisesta arkkitehtikollektiivistä nimeltä Sven? Miten olisi Crystal Clears, ei tuttu? Bändi esittelee itsensä näin: "Crystal Clears on Henrik Heseliuksen, Oscar Hagenin ja Ludvig Allénin muodostama liveyhtye, joka toimii osana De Kristallklara-taiteilijakollektiivia. Yhdessä he tuottavat musiikkia ja videoita, jotka vahvistavat kollektiivin välittämää viestiä." Ei kuulosta hyvältä. Huvittavinta tässä kuitenkin on se, että Crystal Clears kuulostaa ainakin äänitteellään ehkä Straktobeamin jälkeen mielenkiintoisimmalta porukalta tämän vuoden O.S.S:ssä.

Eiku venaas. Mikäs tämä  Phantom on. Phantomista oli hyvin vaikeaa löytää ääninäytettä, mutta kuulemani perusteella, pidin. Visuaalisesti näyttävää. Taidokasta ja kansainvälistä. Tätä on pidettävä silmällä. Todella hyvä valinta Fiskarsilta. Voi olla, että Phantom tulee pyyhkimään lattiaa kaikilla ja kaikella.

Karri Koira oli loistava valinta. Ja Memmyt, asiaa. Ei voi olla eri mieltä. Vielä jos Koira saa houkuteltua hyvän bändin messiin, niin keikasta voi tulla monella tapaa  letkee ja positiivinen kokemus. Tähän perään heitettäköön kuitenkin ihmetys ja kummastus: Koponen & Sirén esittää Drugz’N’Pillz 88 Bpm Jamz? Fiskars, luotin sinuun. Mitä tämä on? Mitä helvettiä.

Pretty Bruises Squad. Näkikö kukaan Helsingin EM-kisojen avajaiset?

Ai niin, mihin jäivät Kari Tapiiri + Akira + Dallas = Dakiiri ja Veturimiehet heiluttaa plays Autiomaa. Tarvitseeko näistä oikeasti kirjoittaakin jotain? Eiköhän jätetä nämä kaksi ihan omaan arvoonsa. Okei, O.S.S.:lle on kyllä naulattu pari timmiä esiintyjää, mutta liian moni tämän vuoden Flow O.S.S:n valituista esiintyjistä vaikuttaa pienen helsinkiläisen kaveriporukan sisäpiirivitseiltä. Minulle O.S.S edustaa mahdollisuutta tuoda esiin pieniä loistavia bändejä ja bändiin verrattavia muusikoita. Niin Helsingistä, kuin sen ulkopuoleltakin. En sano, että Veturimiehet heiluttaa plays Autiomaa on huono, mutta esimerkiksi muutama tässäkin blogissa esitelty bändi olisi todella kipeästi tarvinnut tuon slotin. Flow on ällöttävän helsinkiläinen festivaali ja se näkyy kaikessa. Lopetettakoon seuraavaan kysymykseen. Missä on kymmenen euron tölkkikalja?